Kun sain pyynnön arvostella Tina Holmberg-Kaleniuksen, Nina Kaiturin ja Merja Rastaan kirjan ”Vahingossa huitaisin, läpällä heitin” – Vastuut, oikeudet ja ratkaisut koulukiusaamistilanteessa, ajattelin huvittuneena, että tässä sitä ollaan: kun olet vasara, näet ympärilläsi vain nauloja. Ja universumi toimittaa niitä myös eteen. Olin juuri edellisenä päivänä ottanut vastaan toimen hankekoordinaattorina Mannerheimin Lastensuojeluliiton kiusaamisesta aiheutuvasta traumasta toipumista tukevassa hankkeessa; työlistani kevääksi väitöstutkimuksen ja uuden työn parissa on jo mittava, mutta suostun heti. Onhan aihe tärkeä, ja samalla pääsen herättelemään harmaita, opintovapaalla uinahtaneita opettajan aivosoluja takaisin aiheen pariin.
Uunituore kirja tarjoaa laajan näkökulman koulukiusaamiseen, tai kuten kirjassa osuvasti nimetään ”koulukiusaamisväkivaltaan”. Aihe pohjustetaan opinnäytetyömäisellä tarkkuudella ja mukaan on saatu oivallinen määrä lainauksia alan tutkijoilta ja muilta asiantuntijoilta. Sisällys on kattava: kirjassa käsitellään erilaiset kiusaamisen ilmiöt, niihin puuttuminen ja puuttumattomuus, ennaltaehkäisy ja jälkihoito, vanhempien näkökulma ja erilaiset toimintamallit kiusaamisväkivallan ilmetessä. Merja Rastas tuo kirjaan paitsi kuvituksen, myös ilahduttavan ”Opettajan näkökulman”.
Kirjan lukeminen ei ollut niin helppo homma kuin olin kuvitellut. Lukeminen tuntui ajoittain hyvin raskaalta ja aiheutti epämiellyttäviä tuntemuksia. Kirjoittajien ehdottomat sanamuodot ja tiukka sävy saivat omankin vatsan välillä vääntymään ja monet koetut tapaukset pulpahtelemaan mieleen: Teinkö tarpeeksi? Olisinko voinut toimia toisin? Näinkö oppilaan kyllin hyvin?
Ensin syytin oloistani kirjan sävyä ja ajattelin, että tämän olisi voinut kyllä ilmaista lempeämminkin. Sitten tutkiskelin tätä tunnetta ja totesin, että kyse on aivan terveestä reflektiosta ja sen aiheuttamasta mielen myllerryksestä. Olemme kaikin puolin ajautuneet hyssyttelyn kulttuuriin, on vaikeaa enää sanoa jyrkästi edes asiasta, koska joku tuntee aina olonsa huonoksi. Kiusaamisväkivalta ei ole asia, josta on tarvetta hyssytellä.
Sen sijaan näkökulman laajentaminen ei ole hyssyttelyä, vaan ymmärryksen lisäämistä. Kiusanneiden leimaaminen loppuiäkseen ”koulukiusaajiksi” on raakaa; teemmehän jokainen jotain typerää kasvaessamme ja aikuisuudessakin, emme ole täydellisiä ja kasvu on kivuliasta. Kiusaamiselle on paljon syitä, joku saattaa alkaa kiusata kohdistaakseen huomion pois itsestään, toinen itse jo traumatisoituneena ja henkistä väkivaltaa kokeneena, kolmas saadakseen hyväksyntää, neljäs jostain muusta syystä. Pian virkaan astuva presidenttimme, Alexander Stubb, on itsekin todennut kiusanneensa kouluaikanaan. Keskustelupalstoilla moni kutsui häntä vaalien alla halveksuvasti ”koulukiusaajaksi”, jonka ei pitäisi päästä tällaiseen virkaan. Voidaanko kuitenkin kiusaajassakin nähdä inhimillisiä piirteitä? Kasvua? Tunnen monta omana kouluaikanani muita kiusannutta tyyppiä, joiden tiedän myöhemmin aikuistuttuaan pyytäneen kyynelsilmin kiusaamista anteeksi. Se ei poista kiusatun traumaa, mutta kertoo siitä, että koulukiusaajan rooli ei suinkaan ole välttämättä ikuinen.
Ihmettelen tosin, miten kiusaaminen rajataan usein vain kouluun. Myös kirjassa puhuttiin kyllä vanhempien kokemuksesta kiusaavan tai kiusatun lapsen huoltajana, koulu nimettiin vastuunkantajaksi kiusaamisen selvittelyille ja vanhemman rooli oli päättää, miten kouluun ollaan yhteydessä. Vaikka koulu on hyvin usein otollinen alusta kiusaamisväkivallalle johtuen sen suuresta roolista arjessa ja sen sisältämistä monenlaisista sosiaalisista kanssakäymisistä, on kiusaaminen kuitenkin nykyään levinnyt entistä laajemmin myös vapaa-ajalle erityisesti sosiaalisen median kautta. Kiusaaja ei välttämättä ole edes samassa koulussa tai kiusaavassa porukassa voi olla oppilaita useasta eri koulusta tai vaikkapa harrastusryhmästä. Kiusaamisen kutistaminen pelkäksi koulussa tapahtuvaksi toiminnaksi ja vastaavasti huoltajan roolin passivoiminen on ongelmallista. Nykyään ihmiset eivät toki halua olla toisiinsa yhteydessä kasvokkain, eivät etenkään vieraisiin ihmisiin – myös huoltajilla on kuitenkin omat keinonsa kouluun vetoamisen lisäksi. Kiusaavan lapsen perheen kohtaaminen koulun ulkopuolella voi olla kuumottavaa, mutta tulos voi puolestaan olla hedelmällinen.
Uudesta työnkuvastanikin johtuen erityisen kiinnostava oli pieni osio kiusaamisen jälkihoidosta ja sen laajasta puutteesta. Ymmärrettävästi kouluilla on etenkin nykyisillä niukoilla henkilöresursseilla usein vaikeuksia tehdä laajaa työtä kiusaamisen aiheuttaman trauman purkamiseen. Opettajan työtä se ei ole ensinkään, sillä yleisestä harhaluulosta huolimatta opettajalla ei ole aikaa eikä pätevyyttä toimia terapeuttina. Opettajan tehtävä on kuitenkin ohjata oppilaansa sen avun piiriin, mikä kulloinkin on tarpeen. Tässä toimessa käytetään moniammatillista ryhmää myös koulun sisällä. Kirjassa on mainittu Tukikeskus Valopilkku, joka tarjoaa tukea kiusatuille ja heidän vanhemmilleen myös kiusaamisesta toipumiseen sekä konsultaatiota ja koulutusta kiusaamistyön parissa toimiville. Myös mainitsemani MLL:n uusi hanke aloittaa yhteistyön koulujen ja perheiden kanssa käyttäen traumatyöhön Teaching Recovery Techniques (TRT) -menetelmää, jota on aiemmin menestyksekkäästi käytetty muun muassa sotaa paenneiden lasten kanssa työskentelyyn. Toivottavasti myös kiusaamisen jälkityö ja siihen hakeutuminen tarvittaessa ovat vakiintunut osa työkalupakkia.
Kirjan luettuani mietin, kenelle kirjaa suosittelisin. Lasten ja nuorten kanssa työskenteleville, etenkin vasta alalle tuleville, kirja on erittäin kattava pakkaus. Vaikka kirjan sävy on, kuten aiemmin mainitsinkin, ehdoton, muistutan kuitenkin: Vaikka aina on varaa katsoa peiliin ja miettiä tulevaa varten, olisiko ollut vielä jotakin, mitä olisin voinut tehdä, suhtaudutaan itseemme lempeydellä. Tiedän, että alalla olevista ehdottomasti suurin osa pyrkii aina tekemään parhaansa niiden nuorten hyväksi, joiden kanssa työskentelee.
Suosittelen kirjaa myös vanhemmille, joilla on lapsi(a) koulussa tai koulupolun alkua odottamassa. Useimmat lapset kohtaavat kiusaamisväkivaltaa tavalla tai toisella; kiusaajana, kiusattuna tai kiusaamisen todistajana. Kirja auttaa ymmärtämään kiusaamista ilmiönä ja tiedostamaan erilaisia mahdollisuuksia kiusaamiseen puuttumiseen ja mahdollisiin jatkotoimenpiteisiin.
Unnaleks 