Artikkeli julkaistu ensimmäisenä syyskuussa Luokanopettaja-lehdessä 3/2022
Uusi lukuvuosi on alkanut ja opettajat ottavat uuden startin vastaan kukin tavallaan; kesän aikana syntyneitä ideoita hehkuen, tuttuihin tapoihin turvaten tai vielä aivan uuden edessä hieman hapuillen. Vastaanotamme lapset takaisin kouluun toivoen, että pystymme antamaan heille sen tuen, opin ja ilon, jota kukin heistä koulupäiväänsä tarvitsee.
Myös me opettajat tulemme töihin omine tarpeinemme. Olipa takanamme vasta opiskeluvuosia tai jo kymmenien vuosien kokemus, jokaisella meistä on asioita, joita työyhteisössä kaipaamme. Opettaja voi olla työssään varsin yksin, moni on tottunut sulkemaan luokkahuoneen oven perässään ja toimimaan oman ammattitaitonsa mukaisesti pitäen suitset tiukasti omissa käsissään.
Opettaja ei aina kuitenkaan pärjää. Niin, ja sitten sanon sen, mitä kukaan ei saa sanoa – opettaja ei aina ole hyvä opettaja. On paljon opettajia, jotka selviävät haastavien ryhmiensä kanssa ammattitaitonsa puitteissa niukin naukin, tai eivät selviä ollenkaan. Jotka tarvitsisivat työnohjausta, mutta jota eivät osaa tai uskalla sitä hakea. On niitäkin, joita ei kiinnosta kehittää työtään pätkääkään ja tekevät vain sen kaikkein vähimmän mihin pystyvät.
Suurin osa opettajista on erittäin ammattitaitoisia, jotkut jopa loistavia työssään. Jotkut eivät ole kumpaakaan.
Amerikassa on vallalla käytäntö, että opettajien työtä tarkastetaan. Tarkastajia jännitetään hiki otsalla, koska tarkistuslistaan täytyy saada oikeat merkinnät tai työ koulussa voi olla vaakalaudalla. Tällainen kauhun järjestelmä on ahdistava ja nöyryyttävä.
Meillä Suomessa tällaisia tarkastuksia ei ole. Käymme tavoitekeskusteluita esihenkilön kanssa, joka monissa kouluissa ei ole nähnyt yhtäkään kyseisen opettajan pitämää oppituntia, eikä tunne nimeltä ainuttakaan oppilasta. Rehtorin, joka on niin hukutettu byrokraattisen paperinpyörittelyn ja kokoustamisen virtoihin, ettei tällä ole enää aikaa tutustua henkilökuntaansa näiden tarpeista puhumattakaan. Vika ei ole rehtorissa, vika on systeemissä.
Näiden usein sisällöltään varsin tyhjien kaavakekeskusteluiden sijaan opettajien tulisi täällä Suomessakin saada – ja nimenomaan saada – seurantaa luokkaansa. Pedagoginen johtaja (ennen se oli rehtori, onko edelleen?), joka tulisi luokkaan, seuraisi opetusta. Antaisi rakentavaa palautetta, kehuisi, rohkaisisi, tukisi. Näkisi oppilaat. Näkisi, kun opettaja tarvitsisi apua. Ei tuomitsisi, vaan varmistaisi, että sekä opettaja että oppilaat saavat sellaisen työympäristön, joka heille kuuluu.
Meillä opettajillakin on oikeus saada palautetta, tukea ja kannustusta työssämme. Aivan kuten oppilaillammekin.
Unnaleks 