-
Blogistani tuli viime tiistaina yksivuotias. Toisin sanoen, se on päässyt vauvavaiheestaan ja alkaa nyt entistä tarmokkaammin ilmaista omaa persoonaansa. Kävelee jo omilla jaloillaan ja on koko ajan pulassa, tai ehkäpä kirjoittaja on. Hampaitakin tulee ja ne pitää yrittää upottaa joka paikkaan. Palasin synttäreiden kunniaksi blogini alkulähteille, ja luin ensimmäistä kertaa ensimmäisen tekstini sitten sen julkaisun.
-
”Älä ihan totta ota paineita. Niille riittää, että joku valkoinen käy siellä hörhöilemässä.” Tuijotin puhujaa leuka auki ja kulmat kurtussa miettien, oliko nyt tarkoitus nauraa vai ei. Minusta tuntui, että sekä identiteettini että ammattiylpeyteni olivat saaneet iskun vyön alle. Minä, kasvatustieteiden maisteri, en ollut enää muuta kuin valkoinen naama. Muuhun minua ei tarvittu. Vain
-
Vietnamilainen koulujärjestelmä on sellainen sekasotku, että pyörryttää. Tietoja kerätessäni, vaikka kouluja on tullut nyt nähtyä itsekin, piti moneen kertaan yrittää kysyä sama asia eri tavoin, koska en ymmärtänyt vastausta lainkaan. Yritän nyt kuitenkin vähän avata kuulemaani ja kokemaani. Muistutan, että nämä kokemukset ovat vain pohjoisesta, en osaa sanoa eteläosan toiminnasta mitään. Artikkeli pohjautuu sekä havainnointiini että
-
Kerron tässä artikkelissa maailman vanhimmasta ammattikunnasta, jonka kohtalo ei kuitenkaan ole useinkaan kaunis. Siksi tämän artikkelin suojaikäraja on 16 vuotta. Pyydän nuorempia lukijoitani (joita kovasti toki toivon olevan!) palaavan blogini pariin seuraavan julkaisuni kohdalla. Rantojen vallattomat naiset Hieman reilu vuosi sitten muuttaessani Vietnamiin, asuin kahden muun opettajan kanssa samassa kimppakämpässä. Kämppikseni Ville, joka on
-
Asuessani Hanoissa pelastin kadulta pienen mustavalkoisen kissan. Tai oikeastaan kissa tuotiin minulle, jotta voisin etsiä sille kodin, enkä sitten enää siitä pystynytkään päästämään irti. Kissa sai nimekseen Sisu ja se valloitti minut nopeasti hellällä, sosiaalisella ja leikkisällä luonteellaan (lue tapaamisestamme tästä!), eikä ollut enää puhettakaan, jääkö kissa minulle vai ei. Katukissojen kohtalo Vietnamissa on usein
-
Vietnam on palannut jo monin tavoin takaisin urilleen. Kaupat ja ravintolat ovat auki, maan sisäistä lentoliikennettä lisätään ja kadut ovat täynnä ihmisiä. Lapset käyvät koulua ja kauneussalongit täyttyvät asiakkaista, jotka hädissään ryntäävät paikkaamaan karanteenin aiheuttamat ylikasvaneet otsatukat, rakennekynnet ja juurikasvut. Kasvomaski on jo unohtunut aika monelta, toki meille ulkomaalaisille se on edelleen täysin pakollinen. Tartuntoja
-
Kaupunkimme koulut aukesivat eilen ensimmäistä kertaa sitten tammikuun. Lempi-intialaisravintolani aukesi pari päivää sitten ja suosikkikahvilassani tuoksuu jälleen kahvilta ja karamellilta, vaikka vitriinin pullavalikoima on edelleen melko surullista nähtävää. Kadut ovat jälleen palanneet ennalleen, eli jalankulkijalle mahdottomiksi ylittää, ja koulujen auettua myös ruuhka-ajat ovat palanneet kohdilleen. Katukuvaan on ilmestynyt uusiakin yrityksiä ja muutama on selvästi kohentanut
-
Tassuttelin varovasti ulos ovesta katsellen ympärilleni kuin häkistä vapautettu eläin. Jäin seisomaan ovien eteen ja odotin poliisin hyppäävän jostakin taloa ympäröivän rakennustyömään loukosta ja iskevän minua kuumemittarilla otsaan. Kukaan ei kuitenkaan hyökännyt kimppuuni. Raksatyöntekijät jatkoivat aherrustaan. Olin ulkona. Kotikaranteenin veltouttava vaikutus Miten voikin kaksi viikkoa tuntua niin pitkältä ajalta? Järkeni kertoi minun asuvan taas
-
Olemme olleet karanteenissa 11 päivää. Tänä aikana en ole poistunut rakennuksestamme kertaakaan. Kämppäkaverini uskaltautui tänään kulmakioskille asti, itse en sinne lähde, sillä pelkään karanteenileirille joutumista. Kotona vai leirillä? Juttelin tänään viestitse erään marokkolaisen nuoren naisen kanssa, joka leirille oli joutunut. Leirillä hän jakoi huoneen muutaman muun kanssa. Sängyissä ei ollut patjoja eikä tyynyjä, paikassa
-
Tilaa
Tilattu
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Unnaleks 