Helsingin Sanomissa julkaistiin 21.5.2023 artikkeli Näin peruskoulu korjataan. Artikkelissa opettajat ja rehtorit pääsivät kertomaan oman näkemyksensä peruskoulun nykytilanteesta, kriisistä, kuten asiaintilaa usein kuvataan.
Aiheet olivat tuttuja; puhuttiin kännyköiden vaikutuksesta keskittymiseen ja oppimiseen, inkluusion tavoitteista ja tarkoituksesta, tuen tarpeesta ja resursseista. Puhuttiin myös vanhemmuudesta.
Vanhemmuudesta ja sen ongelmista puhuminen julkisuudessa vaatii jo vähän kylmähermoisuutta. Opettajat työskentelevät vanhempien kanssa kasvatuskumppanuudessa, eli tarkoitus on tehdä yhdessä paras mahdollinen lapsen tai nuoren kasvun ja oppimisen tukemiseksi. Tämä unohtuu etenkin osapuolten kaivautuessa omiin poteroihinsa katkerina siitä, että toinen ei toimikaan toivomallamme tavalla. Joskus on vaikeaa muistaa, että meillä on saman joukkueen pelipaita päällä.
Toimittaja Lyytinen toteaa HS:n artikkelissa, että aihe on räjähdysherkkä ja vanhemmuuden kriisiytyminen tabu. Opettajat eivät uskalla puhua vanhemmuuden ongelmista, koska eivät kaipaa vastakkainasettelua koulujen kanssa. Se ei auta mitään, että vanhemmat syyttävät koulua, koulu vanhempia ja kuin riitaisilla eronneilla puolisoilla, lapset jäävät väliin.
Tämän päivän vanhemmuus ei ole helppoa. Kuten niin monessa muussakin asiassa, saamme sosiaalisesta mediasta jatkuvasti kuvaa siitä, millaista vanhemmuus voisi olla: matkoja kauniisti merkkivaatteisiin puettujen mukuloiden kanssa, kulttuurielämyksiä, itse tehtyjä ihania ruokia, kauniita lastenhuoneita, joissa kaikelle on oma paikkansa. Samalla vanhemmat tietysti ovat uraohjuksia ja heillä on puoli miljoonaa someseuraajaa.
Tämä paine saa monen mielen matalaksi. Kun se yhdistetään työelämään, joka vaatii yhä enemmän henkilökohtaisesti ja seuraa usein kotiin sekä jokaiselle tuttuun tarpeeseen olla aina tavoitettavissa puhelimitse, sähköpostitse ja somessa, ei ihme, että kuormitusta tapahtuu.
Puhelimen vaikutukset eivät myöskään ole suinkaan vain nuorison ongelma. Me aikuiset olemme menettäneet aimo annoksen keskittymiskykyämme ja olemme ihan samoissa dopamiinihöyryissä kuin nuoretkin. Monelle esimerkiksi tunti ilman älylaitetta vaatii ponnistelua.
Kaiken keskellä itse aikuisuus on kokenut inflaation. Median tuputtama nuoruuden tavoittelu kaikilla rintamilla on saanut ihmiset unohtamaan, mitä on olla aikuinen. Upean näköiseen elämään panostetaan luottokortilla, kun palkka ei riitä, some ajaa ohi oikeista hetkistä läsnä olevien ihmisten kanssa ja lasten kanssa on paljon hauskempaa ja ennen muuta helpompaa olla paras kaveri kuin rajoittava vanhempi.
Psykologi Keijo Tahkokallio on tuonut runsaasti esiin vanhempien pelkoa kohdata jälkikasvunsa negatiiviset tunteet ja olla lahjomatta lasta rauhalliseksi. Päiväkodin ja koulun aikuiset saavat usein olla niitä ensimmäisiä ja ainoita, jotka lapsen suureksi pöyristykseksi eivät annakaan periksi silmittömän raivon ja uhkailun edessä.
Puhumme usein koulun korjaamisesta, mutta koska uskallamme puhua yhteiskunnallisena ilmiönä vanhemmuuden korjaamisesta? Vanhemmuus on aiheena niin sensitiivinen, että sen ongelmista keskustelun avaaminen on kuin piirtäisi maalitaulun keskelle kasvoja. Vanhemmuus, sen koko todellisuus iloineen ja suruineen, on kuitenkin nostettava esiin. Moralisointi on aivan turhaa, sen sijaan tarvitaan sitä, mitä Suomessa on tällä hetkellä kaikista vaikein saada: tukea.
Unnaleks 