Hymyilevätkö pariisittaret?

Ranska ja eritoten Pariisi ovat surullisenkuuluisia ihmisten tympeästä suhtautumisesta ulkomaalaisiin, ainakin jos ranska ei taitu täysin luontevasti. Olen nyt tehnyt asiasta pientä yksityistä tutkimusta: Ovatko ranskalaiset todella niin jyrkkiä ja ylimielisiä kuin mediassa ja huhupuheissa kerrotaan?

Ranskalainen bébé

Syksyinen Pariisi on kaunis. Päivällä sää on lämmin kuin kesällä konsanaan ja puistot täyttyvät niin nuorista kuin vanhoistakin pariisilaisista. Joku soittaa musiikkia pianolla kauempana. Suomen syksy tuntuu olevan valovuoden päässä. Seuraan erityisen kiinnostuneena paikallaolevia lapsiperheitä luettuani Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé, eli kirjan ranskalaisesta lastenkasvatuksesta (lue YLE:n artikkeli kirjasta tästä). Druckerman toi kirjassaan kiinnostavasti esille amerikkalaisen ja ranskalaisen kasvatuksen eroja ja samalla ranskalaista perhekulttuuria, joskin kirjailija vaikutti ehkä jopa hieman imelän vaikuttuneelta ranskalaisten kasvatustavoista.

Lukiessani Druckermanin kirjaa heijastin siitä saamaani kuvaa ranskalaisista omiin kokemuksiini sekä median tarjoamaan kuvaan. Druckerman koki ajoittain ranskalaiset vaikeasti lähestyttäviksi, mutta tarjosi asiaan myös perspektiiviä – ranskalaisilla on aivan oma kulttuurinsa ja siihen liittyvä koodisto, jonka olemassaolo on heille itselleen niin itsestään selvä, ettei siitä ole tarpeen puhua ääneen laisinkaan. Tämän koodiston, joka näköjään tulee automaattisesti ranskalaisessa dna:ssa, avulla myös pariisilaiset pikkulapset saavat tarkan kasvatuksen.

Sage – tyyni ja hallittu

Yksi kiinnostavimmista asioista kirjassa oli opettaa lapsi olemaan jo vauvasta asti sage, eli vapaasti käännettynä tyyni, hallittu ja hyvätapainen. Sen lisäksi ihanteellisesti lapsen tulisi kuitenkin olla myös ”hereillä”, eli avoin ja utelias vastaanottamaan kokemuksia ja tietoa.

Katselen ympärilleni puistossa ja mietin hämilläni, miten sage ranskalaiset tosiaan ovat. Toki on huomioitava, että Pariisi on kulttuureita pullollaan runsaan maahanmuuton seurauksena, ja eri kulttuureissa on erilaiset toimintatavat. Enimmäkseen sage tuntuu kuitenkin pätevän ranskalaisiin erittäin hyvin – käytös on hallittua liikkeistä ja pukeutumisesta äänenvoimakkuuteen saakka. Lapset juoksevat ja leikkivät pitkin puistoa, mutta nyt kiinnittäessäni asiaan huomiota, he tosiaan ovat todella tyynen oloisia ollessaan aikuisten kanssa esimerkiksi kaupungilla tai kaupassa. Puistossakaan kukaan ei roiku ja rieku aikuisen hihassa huomiota vaatien. Aikuiset ihmiset eivät nähdäkseni myöskään osoita tunteitaan suurieleisesti, eivät naura hillittömästi julkisilla paikoilla, raivoa tai itke. Hädin tuskin hymyilevät.

Druckerman painottaa kirjassaan neljää ranskalaista taikasanaa, jotka myös lapset opetetaan hallitsemaan hyvin pienestä asti: päivää, näkemiin, kiitos ja ole hyvä. Pöh, ajattelee heti moni. Jokainen käytöstavoista mitään ymmärtävä osaa nämä, kielestä ja kulttuurista viis. Druckermanin mukaan nämä sanat ovat kuitenkin Ranskassa kultaa kalliimmat ja ne unohtamalla saa helpoimmin niin ihmiset kuin ovetkin sulkeutumaan nopeasti – ranskalaiselle asiaan meneminen ilman asianmukaista tervehdystä kun on sama kuin ihmisarvon polkeminen.

Bonjour!

Olen pohtinut ranskalaisten tympeän käytöksen leiman syytä, sillä itse koen saaneeni Pariisissa hyvin ystävällistä palvelua ehdottomasti suurimman osan ajasta. Etenkin lähiöissä kuulen myös tuon tuosta joka kerran minut yllättävän bonjourin. Osaan toki jonkin verran ranskaa, mutta en sentään niin paljon, että aito ranskalainen antaisi sille hyväksyntänsä. Eivät paikalliset toki syliin hyppää ja voisin kuvitella ystävien saamisen olevan todellisuudessa hieman hankalampaa kuin Emily in Paris antaa ymmärtää, mutta emmepä me suomalaisetkaan pahemmin vieraille spontaanisti juttele. Hädin tuskin tutuillekaan.

Arvelisinkin koetun ”tylyyden kulttuurin” johtuvan ranskalaisten tarpeesta vaikuttaa hallitsevansa jokainen tilanne. Kenties kyse on jopa samantapaisesta kasvojen menettämisen pelosta, josta suomalaiset ovat tunnettuja. Ranskalaiset eivät yleisesti vielä tänäkään päivänä juurikaan osaa englantia ja vieraalla kielellä solkottava turisti uhkaa tätä tilanteen hallinnan vaikutelmaa. Usein edes muutaman sanan yritelmä ranskaksi murtaa jo jonkin verran jäätä, etenkin asiakaspalvelutilanteissa.

Oikeuttaako tämä tympeän käytöksen – ei tietenkään. On kuitenkin kiinnostavaa yrittää luikerrella syvemmälle kulttuuriin ja yrittää nähdä toimintatapojen taakse. Samalla on hauskaa tehdä omaa kenttätutkimusta, kerryttää kokemuksia ja useammin kuin uskoisikaan, yllättyä iloisesti.