Suuntana Pariisi

Innostus, pakahduttava riemu, jännitys ja ripaus syyllisyyttä. Siitä on lentolippujen tilaaminen tässä maailmantilassa tehty. Olen vuokrannut kuukaudeksi asunnon Pariisista, enkä malttaisi odottaa hetkeäkään. Seikkailu on viettelevä seireeni, joka hyrisee jo niin, että se täyttää mieleni jokaisen sopukan.

Saako vielä lähteä?

Millä oikeudella lähden, kun maailma on pandemiasta aivan sekaisin ja pakottavaa tarvetta ei ole?

Ei sitä voi oikeastaan puhtaaksi puhua. Tämä unelma on kuitenkin pyörinyt mielessä jo kauan, ja viime syksynä päätin, että kesän tullen toteutan sen. Koronatilanteen pahentuessa ehdin jo välillä pistää suunnitelmat jäihin ja hyväksyä sen, ettei lentokoneeseen ole mitään asiaa. Eikä siinä mitään, kesähän on Suomessa mitä ihaninta aikaa, ja nyt rajoitustenkin vähitellen höllätessä seikkailuja saa aikaan varmasti kotimaassakin.

Tilanteen alkaessa hiljalleen rauhoittua ja saatuani ensimmäisen rokotteen alkoi unelma elää päässäni uudestaan. Entä jos tekisin reissuni samalla tavalla varoen kuin täällä Suomessakin elelen, rikkoen hillitysti sääntöjä pitääkseni pääni kasassa? En ole istunut tätä aikaa pelkästään kotona, en olisi edes voinut, koska opetustyöni ei anna mahdollisuutta etäilyyn. Työn lisäksi olen kuitenkin käynyt ihan itse kaupassa ja kuntosalilla (silloin kun salit ovat olleet auki), turvavälit huomioiden ja maski naamalla, mutta kuitenkin. Olen käyttänyt metroa ja bussia tarvittaessa ja toisinaan tavannut paria kaveria ja perheenjäsentäkin pienimuotoisesti. En siis ole ollut koronakurimuspyhimys, joskaan en koe olleeni kovin kummoinen rikkurikaan.

Mietin siis, että kaikista maailman paikoista Pariisi on yksi niistä, jossa olisin ihan tyytyväinen, vaikka istuisin koko kesän puistossa kirjoittamassa ja lukemassa, välillä kaduilla samoillen ja taivaalle tuijotellen. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta paukata täpötäysiin turistikohteisiin, vaan elää suurin piirtein samanlaista elämää kuin Helsingissäkin. Paitsi että en olisi Helsingissä, olisin Pariisissa.

Levottomat jalat

Paluumuuttajan arki on sujunut Suomessa olosuhteet huomioiden oikein hyvin. Levottomasta arjesta Vietnamissa jäivät kuitenkin jäljelle levottomat jalat, jotka eivät oikein tahdo asettua. Niin paljon kuin työtäni ja luokkaani rakastankin, tässä vaiheessa lukuvuotta alan olla kuin häkkiä kiertävä kissapeto. Tarve tutkia, toimia ja heittäytyä uusiin tuuliin on voimakas, heittää hetkeksi hyvästit tutulle ja turvalliselle arkiympäristölle ja olla taas vähän aikaa ihan pihalla kaikesta, takki auki. Edes hetken.

On ihanaa, että kesä on melkein täällä. Ulkona on tällä hetkellä Helsingissä yli 20 astetta lämmintä ja ikkunasta näen, miten ihmiset kulkevat kadulla keveissä vaatteissa jäätelöt kädessä. Itse vietän aikaani juuri nyt kahden viikon karanteenissa työssä tapahtuneen altistumisen takia. Mitään hätää ei ole, olenhan rokotettu jo useampi viikko sitten ja ensimmäinen testikin oli negatiivinen, mutta muiden ihmisten pariin ei ole asiaa. Opettaminen onnistuu yllättävän kätevästi kotoa käsin, ja pidän lapsille ihan normaalisti tunteja, lapset vain ovat kotonaan koulun sijaan. En pääse tarkastamaan käsialaa muuta kuin lapsen pidellessä vihkoa kameran edessä horjuvin käsin, en varmistamaan, että laskut on oikeasti osattu. Sen sijaan voin taata jokaiselle, että olen heidän kanssaan monen tunnin ajan jokaisena arkipäivänä, leikitän ja laulatan, tanssitan, ohjeistan, tsemppaan ja yritän motivoida.

Kun pääsemme takaisin kouluun, on jäljellä enää pienen pieni pyrähdys, ja sitten alkaa kesäloma. Ja uusi seikkailu.

Ps. Seikkailua Pariisissa ja muuallakin pääset parhaiten seuraamaan Instagramissa!