Hyvästit mustalle aukolle

Paino laskeutuu päälleni, sisukseni muuttuvat raskaaksi, hallitsemattomaksi massaksi. Minua oksettaa ja heikottaa. Maailmani heittää volttia ja hetken tuntuu siltä, kuin en saisi happea enää koskaan. Suru raapii sisälläni kuin eläin, kouristaa minua kasaan.

Käteni ja jalkani alkavat täristä. Kuuntelen huutoa enkä tiedä mitä sanoa. Haluaisin istua, koska pelkään menettäväni tasapainoni. Alkaessani puhua, teen kaikkeni, jotta ääneni ei tärisisi. Sydämeni hakkaa niin, että päässä jyskyttää.

Leijun, jalkani ovat kevyet. Tanssahtelen kävellessäni eteenpäin. Kaikki tuntuu mahdolliselta. Elämä näyttää valoisalta. Pääni on täynnä ideoita ja jokainen niistä tuntuu loistavalta. Ilo pyörryttää.

Kokonainen pakkaus

Kuten lukion psykankurssilla opetetaan, ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja moni asia vaikuttaa kehossamme ja mielessämme toiseen. Toiset ihmiset ovat toisia herkempiä fyysisille reaktioille, mutta kaikilla (psykopaatit pois lukien) esiintyy jonkinlaista yhteyttä tunteista fyysiseen olemukseemme. Itse tunnustan olevani melko herkkä: voin pahoin kun pelkään tai jännitän, alan vapista kun huomaan jonkun olevan vihainen, kyyneleet virtaavat niin ilosta, surusta, vihasta kuin empatiastakin, ja hyvä tuuli vie mennessään niin, etten malta aloillani pysyä.

En kuitenkaan ole ailahteleva, arvaamaton räjähdepaketti. Useimmat fyysiset ”tunneoireeni” ovat näkyviä vain niille, jotka tuntevat minut erityisen hyvin, aina en osaa yhdistää niitä alkulähteeseen itsekään. Ulospäin olen yleensä täysin kontrollissa.

Tuki ja turhautuminen

Omien psyykkisten ja fyysisten ominaisuuksieni kohtaamista seurailtuani olen huomannut myös, miten paljon ympärillä olevilla ihmisillä on vaikutusta mielialaan. Esimerkiksi Vietnamissa asuin jonkin aikaa ihmisen kanssa, jonka kanssa oli helppo tulla juttuun, vitsit lensivät ja juttelimme usein pitkälle yöhön. Hiljalleen kaverista alkoi paljastua kuitenkin toinen puoli: hän valitti. Valitti kaikesta ja kaikista. Koko ajan. Kumppanistaan, ystävistä, rahatilanteesta, työstä, ruuasta, mistä vain. Pitkän aikaa yritin tuuppia häntä eteenpäin, yrittää kääntää asiat huumoriksi, löytää ratkaisuja tilanteisiin. Vaan mikään ei koskaan kelvannut. Ajattelin tyypin vain ikävöivän kotimaataan ja ihmisiä siellä, ja siksi olevan allapäin. Kuukausien kuluessa kuitenkin ymmärsin, että kyse ei ollut mielialasta, vaan asenteesta elämään.

Vietnamissa asuminen ei aina ole ihan helppoa, etenkään kaupungissa, jossa ulkomaalaisia ei juuri ole. Vuokraisännät ja -emännät puhuvat harvoin englantia, poliisi saattaa käydä tarkastamassa muukalaisen papereita (jälleen tietenkin ilman yhteistä kieltä), edes saapuvia laskuja ei pysty ymmärtämään. Muista arjen kommelluksista puhumattakaan. Ajattelin pitkään, että vaikka asuinkumppanini olikin negatiivisen puoleinen, oli parempi ja turvallisempaa asua yhdessä kuin yksin. On helpompaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa vaikeudet.

Ei ollut.

Musta aukko

Vasta muutettuani toisaalle kämppäkaverin työkuvioiden muuttaessa ymmärsin, miten paljon valitus veti minua ja mielialaani maahan. Koska olin ollut pääasiallinen, jos en ainoa, kuuntelija tälle purnaukselle, sain sitä korvantäydeltä päivästä toiseen. Samat asiat, uudestaan ja uudestaan. Muutoksia tai ratkaisuja oli turha ehdottaa, ne pyyhkäistiin sivuun huomiotta. Vika oli aina muissa ihmisissä, vaihtuvissa työnantajissa, kulttuurissa, tai missä vain, mistä saattoi jotakuta tai jotakin syyttää. Lopulta en jaksanut enää oikeastaan vastata, olinhan vastannut samaan asiaan jo useasti aiemminkin. Mutta en jaksanut enää oikein mitään muutakaan. Synkkyys tarttui paitsi mieleen, myös kehoon.

Kun muutin ja asuin yksin, huomasin energiavarastojeni jälleen täyttyvän auringonvalolla. Maailma ei ollutkaan surkea paikka, jossa kaikki aina lopulta päättyy huonosti. Huomasin nauravani taas herkemmin, ajattelevan asioista positiivisemmin ja olevani reippaampi tekemään ja kokeilemaan asioita. Kun tuo onneton musta aukko ei enää imenyt valoa kotonani, valo palasi myös silmiini. Ymmärsin, miten tärkeää on saada lähelleen ihmisiä, joista saa voimaa ja joiden kanssa saa jakaa surujen lisäksi myös iloa. Miten tärkeää on nähdä musta aukko, johon kaadettu valo ja lämpö eivät sitä lämmitä. Se ottaa minkä saa, mutta muuttaa kaiken taas mustaksi.

Tiemme erkanivat. Laitoin joskus viestin, jossa kysyin kuulumisia. Vastaus oli tuttu lataus kaikesta, mikä oli huonosti. Vastavuoroista kysymystä ei koskaan kuulunut. Lopulta en enää kirjoittanut viestejäkään. Jokainen tarvitsee elämäänsä ihmisiä, mutta joskus on parempi tunnistaa vahingollinen ihmissuhde ja lähteä.