Blogin yksivuotisjuhlajulkaisu + kissanpentujen kuulumiset

Blogistani tuli viime tiistaina yksivuotias.

Toisin sanoen, se on päässyt vauvavaiheestaan ja alkaa nyt entistä tarmokkaammin ilmaista omaa persoonaansa. Kävelee jo omilla jaloillaan ja on koko ajan pulassa, tai ehkäpä kirjoittaja on. Hampaitakin tulee ja ne pitää yrittää upottaa joka paikkaan.

Palasin synttäreiden kunniaksi blogini alkulähteille, ja luin ensimmäistä kertaa ensimmäisen tekstini sitten sen julkaisun. Lukiessa itketti ja nauratti. En tosiaan tiennyt lainkaan mihin kaninkoloon olin putoamassa ja miten monta kertaa tulisin pyörittelemään päätäni epäuskoisena. Miten vauhti kiihtyy loppua kohti ja aika tuntuu nyt kuluvan nopeammin kuin koskaan. Miten vuoden päästä istuisin lattialla tietokone sylissäni kirjoittamassa samaa blogia, mutta uusissa tehtävissä, uusien ystävien ympäröimänä ja mikä hauskinta – viiden kissanpennun koikkelehtiessa ympärilläni.

 

 

En tiennyt lähtiessä mitä tavaroita ottaisin mukaan. Edelleen elän kuitenkin pitkälti samalla paketilla kuin tänne saapuessani. Vierailleet ystäväni ovat tuoneet mukanaan kirjoja, joita edelleen raahaan mukanani ne luettuanikin. Sen sijaan tänne toimitetut irtokarkit, hapankorput, suklaa ja ruisleivät ovat jo aikoja sitten hävinneet parempiin suihin.

En lähtiessäni osannut kuvitella minne olin menossa. Muutto Vietnamiin oli jotakin niin uutta, että tulevaisuus näytti sumulta, johon oli vain astuttava ja luotettava. Ja niin astuin sumuun, ja huomasin, että päädyin jaloilleni.

 

 

Kävin alkuviikosta ystävieni kanssa illalla rannalla. Muiden mennessä hakemaan syötävää kioskista, seisoin uinnin jälkeen pyyhkeeseen kääriytyneenä rantahiekalla aaltojen huuhtoessa jalkojani ja katselin selällään köllöttävää kuunsirppiä, pimeää rantaa, sen valaistuja aurinkovarjoja ja kojuja. Kuuntelin kauempaa kantautuvaa musiikkia ja aaltojen hiljaista huminaa. Meri oli pimeä. Mietin, miten erikoista on, että tämäkin paikka tuntuu kodilta. Erilaiselta kuin Suomen koti, mutta kodilta kuitenkin.

 

Paikallinen muukalainen

En ole vieläkään sulautunut joukkoon, enkä koskaan sulaudukaan. Sen olen jo hyväksynyt. Olen tässä kaupungissa edelleen outolintu jo ihan ulkonäköni puolesta, ja kieli pitää minut vielä omalta osaltaan erillään. Olen oppinut vietnamin alkeet, joilla pärjään kaupassa ja pystyn esittämään sivistyneitä arvauksia ruokalistoista ja tuotesisältöluetteloista. En kuitenkaan missään nimessä pysty käymään keskustelua vietnamiksi, tämä on ihan järkyttävän vaikea kieli oppia, eivätkä useimmat paikalliset puhu englantia kuin sormilla laskettavan määrän sanoja. Olemme siis kielimuurin takana, jonka läpi hymyilemme, mutta emme keskustele. Tai no, joskus keskustelua käydään, mutta eri kielillä, mikä on aavistuksen rajoittava tekijä.

Onneksi on heitäkin, jotka osaavat englantia, ja joiden avulla olen päässyt tutustumaan tähän erikoiseen kulttuuriin. Olen iloinen, että olen asunut Pohjois-Vietnamissa, jossa kulttuuri ja meininki on edelleen hyvin autenttista Vietnamia. Uskon, että Ho Chi Minh Cityssä (ent. Saigon) tai jossakin turistikaupungeista, kuten Nha Trangissa, Hoi Anissa tai Danangissa olisi ollut helpompaa – niissä turistit ovat tutumpia ja länsimaalainen kulttuuri on jo jättänyt jälkensä. Hai Phongissa, jopa Hanoissa, vaikka siellä turisteja huomattavasti onkin, tunnen oloni aikamatkaajaksi. Outlander-sarjaa katsoessani nauroin välillä partaani, miten samantapaisia asioita kohtaan, kuin sarjan henkilö matkatessaan 200 vuotta ajassa taaksepäin. Niin kauas en ole pudonnut, mutta huomattavan matkan kuitenkin. Se on kiehtovaa ja samalla toisinaan hankalaa ja turhauttavaa.

 

 

 

 

Vuosijuhla – vuosi juhlaa

Tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa matkalla Vietnamiin. Sen jälkeen olen ollut uskomattomassa ryöpytyksessä. Olen saanut kokea niin iloisia, surullisia, päätähuimaavia, pelottavia kuin huikeitakin juttuja. Vaikka välillä ei ole siltä tuntunut, en antaisi päivääkään pois. Olen ylpeä siitä, miten olen vaikeuksienkin keskellä pitänyt valoisan katsannon, hakenut synkistä pilvistä kultareunusta ja nauttinut pilvettömistä päivistä täysillä. Olen oppinut ja kasvanut ja tajunnut, miten paljon on opittavaa ja kasvettavaa, ihan koko eliniäksi. Tai buddhalaisen uskon mukaan monenkin elämän ajaksi.

Nyt on lisättävä vielä loppuun pentupäivityskuvat – pennelit täyttivät juuri kolme viikkoa ja nyt ne taapertavat pitkin lattiaa häntä pystyssä. Yksi mokoma jo kiipeääkin. Emo on kovilla.

Ps. Unnaleksin Facebook-sivulla on synttäriarvonta, josta voi voittaa vietnamilaisen onnenamuletin! Käy osallistumassa, maanantaina arvotaan! Ja pentukuvia ja ihan pikkuisen muitakin löytyy erityisesti Instagram-tilini tarinasta, ota tili seurantaan!

Vilpitön, lämmin kiitos siitä, että olet mukanani seikkailussani

!