Minä, valkoinen sirkusapina

”Älä ihan totta ota paineita. Niille riittää, että joku valkoinen käy siellä hörhöilemässä.”

Tuijotin puhujaa leuka auki ja kulmat kurtussa miettien, oliko nyt tarkoitus nauraa vai ei. Minusta tuntui, että sekä identiteettini että ammattiylpeyteni olivat saaneet iskun vyön alle. Minä, kasvatustieteiden maisteri, en ollut enää muuta kuin valkoinen naama. Muuhun minua ei tarvittu.

Vain valkoisia opettajia

Edellisessä artikkelissani kirjoitin Vietnamin koulujärjestelmästä (lue artikkeli tästä). Kuten artikkelissa mainitsin, englannin kielen opiskeluun panostetaan todella paljon niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin. Nyt kerron hieman kokemastani ja kuulemastani ulkopuolisista kielikeskuksista.

Koko Vietnam on väärällään kielikeskuksia, on ollut jo yli vuosikymmenen. Koska monissa kouluissa (ja tämän olen saanut todistaa) englanninopettajan puhe englanniksi on lähes mahdotonta ymmärtää, jokainen kynnelle kykenevä vanhempi ostaa lapselleen lisäopetusta keskuksissa koulun jälkeen. Kielikeskukset panostavat erityisesti natiivipuhujiin – joiden yleisesti tulee olla iholtaan valkoisia. Ei, en liioittele. Miten monta kertaa olen kuullutkaan ”joo, hän olisi hyvä, mutta hän on musta / filippiiniläinen, vanhemmat eivät hyväksy”. Ja valitettavasti tämä on aivan totta. Vanhemmilta alkaa valua valituksia välittömästi, jos ulkomaalainen opettaja ei ole länsimaalainen, mieluiten vaaleatukkainen ja sinisilmäinen.

Tutkinnolla sinänsä ei ole juurikaan mitään väliä, eikä myöskään opetuskokemuksella. Suurimmalla osalla Vietnamin ulkomaalaisista opettajista on jokin surkea nettitutkinto, jonka saa käytännössä helposti rahalla. Opettajia tulee enimmäkseen Etelä-Afrikasta, Englannista, Amerikasta, Australiasta ja Filippiineiltä. Tutkinnolla tai kokemuksella ei ole väliä, koska hyvin usein keskuksissa opettajan tehtävä ei ole opettaa, vaan viihdyttää. Perheet maksavat siitä, että lapsella on hauskaa. Opettajan tulee hymyillä koko ajan kuin Naantalin aurinko, hassutella, hyppiä ja keksiä pelejä, joilla yleensä ei ole oikeastaan mitään tekemistä opetettavan asian kanssa. Näiden foreign teacher -tuntien lisäksi on sitten vietnamilaisten opettajien tunteja, jotka kulkevat ymmärtääkseni hyvin samaan tapaan kuin koulutunnitkin, eli luentoperiaatteella. Opettaja sanoo sanan, ja lapset toistavat sen. Kielioppia päntätään.

Pääasia on näyttää hyvältä

Liioittelenko? Valitettavasti en liioittele. Olen tämän kokenut ihan omakohtaisesti (varhaisempia kokemuksiani opettamisesta Vietnamissa voit lukea esim. tästä!) ja saman ovat kokeneet kaikki muutkin ulkomaalaiset opettajat. Joillekin se sopii, toisille ei. Itse koen koko jutun täysin järjettömäksi – siinä missä voisin opettaa lapsille kieltä, minun on heittäydyttävä luokan edessä kikattelevaksi ja hyppiväksi klovniksi. Juuri viime viikolla kävin sijaistamassa ystävääni eräällä keskuksella – minut työnnettiin luokkaan, jossa oli päiväkoti-ikäisiä, täyttä kurkkua huutavia lapsia. ”Tunnin” aihe annettiin astuessani ovesta sisään. Kesken homman opetusavustaja laittaa videolta tervehdyslaulun soimaan, ja käskee laulaa mukana. Kohta hän kaivaa esiin leikkimaton, ja käskee leikkiä siinä lasten kanssa. Kahdenkymmenen minuutin päästä minut työnnetään toiseen luokkaan, luokassa on ehkä tokaluokkalaisia lapsia. Taas saan aiheen ovella. Ehdin juuri laulaa yhden laulun lasten kanssa ja aloittaa pelin, kun pitää taas sännätä ulos. Nyt minut viedään ulko-ovelle heippaamaan ekat päiväkotilapset, minulle annetaan mikrofoni ja minun käsketään kysyä kuvakorttien avulla lapsilta kysymyksiä. Jos lapsi vastaa oikein, hän saa karkkia. Jos hän vastaa väärin, vieressä oleva aikuinen kuiskaa tälle vastauksen, ja lapsi saa karkkia. Vanhemmat seisovat tyytyväisinä taustalla odottamassa jälkikasvuaan. Valkoinen nainen viihdyttää.

Tämän jälkeen juoksin vielä kolmeen eri luokkaan, joissa oppilaat olivat isompia ja oppitunnin kesto vaihtui yllättäen kolmeen varttiin. Tunnin lopussa olin hikinen, ärtynyt ja väsynyt hypittyäni kolme tuntia kuudessa eri paikassa yhtä soittoa ilman yhtäkään järkevää ohjetta. ”Oikein hyvin meni”, keskuksen johtaja hymyilee minulle. En tiedä mitä sanoa.

Vietnamilaislapsista iso osa alkaa opiskella englantia päiväkodista alkaen ja käy koko kouluaikansa lisäksi ylimääräisillä keskusten järjestämillä tunneilla. Kielikeskukset ovat pyörineet tähän malliin jo vuosikausien ajan. Siltikään lähes kukaan tapaamani nuori aikuinen ei puhu englantia, aikuisista toki puhumattakaan.

Tarvitseeko sanoa enempää?

Enterteaching

”Enterteaching”-järjestelmä ei kanna. Kulttuuri on paitsi erittäin rasistinen, myös suosii ”opettajia”, jotka ovat enemmän esiintyjiä kuin mitään muuta. Tottahan toki opetuksen tuleekin olla mukava ja iloinen kokemus, jossa toiminnallisuudella on mieluusti suuri rooli – näillä tunneilla vain tuppaa opetuksellinen osuus olemaan surullisen heikko. Vielä yli 10-vuotiaillekin sisältö voi olla toistella viittä tutun hedelmän nimeä englanniksi.

Aina löytyy poikkeuksia. On toki myös asiansa osaavia kielikeskuksia, joissa lapsetkin ihan todella puhuvat englantia. Samoin on kouluja, joissa opetuksen kehittämisestä ollaan ihan oikeasti kiinnostuneita, ja esimerkiksi suomalainen pedagogiikka puhuttelee esimerkiksi Ho Chi Minhin kaupungin ja Hanoin modernimmissa kouluissa paljonkin. Olen itsekin saanut myös pitää tunteja, jotka olen saanut suunnitella ja toteuttaa itse, ja näin pysyä hieman uskollisempana pedagogiikalle. Surullinen tosiasia on kuitenkin se, että suurin osa kielikeskusten keskustelutunneista on aivan vitsi. Mutta väliäkös tuolla, jos on hankkinut ”tutkintonsa” netistä ja tullut maahan halvan oluen perässä opettamaan, kun minkään muun työn luvansaanti on täällä järkyttävän vaikeaa. Opettaja voi olla kuka vain. Sillä pohjalla voi sitten vähän sirkusapinoidakin.