Eräs, joka tassutteli elämääni

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Heräsin muutama päivä sitten tekstiviestiin: ”Saanko avata yhden tonnikalapurkeistasi? Pitää ruokkia kissanpentu.”

Tuijotin viestiä. Meillä ei ole kissaa. Mitä hittoa.

Menin alakertaan paukuttamaan kämppikseni Brandonin ovea. Brandon johdatti minut yhteen talon tyhjistä huoneista, josta oven auetessa kuului heikko pieni naukaisu.

 

Sisukas pieni Sisu

Eräänä yönä kämppikseni olivat kävelyllä kun heitä alkoi seurata pieni katukissa. Kissa naukui ja puski päällään kämppiksiäni vasten. Hetken rapsuttelun jälkeen matka jatkui ja kissa jätettiin sijoilleen – mutta se ei sopinutkaan neidille, joka sinnikkäästi jatkoi kaksikon seuraamista. Pieni sinnikko jatkoi perässä kolmisen kilometriä, kunnes alkoi surkeasti naukuen jäädä joukosta.

Niinpä kissa käytiin hakemassa kyytiin ja sitä kannettiin monen kilometrin verran. Kissa retkotti väsyneenä ja luottavaisena käsivarrella kehräten koko matkan.

Seuraavana aamuna minä siis löysin tuon neitokaisen asuntomme tyhjästä makuuhuoneesta vesikupin vierestä. Kissa käveli suoraan luokseni, puski päänsä syliini ja alkoi kehrätä. Annoin sille kalaa ensihätään ja se hotki kaiken saamansa. Sitten se tuli takaisin kylkeen kehräämään.

”On sulla sisua, kakara”, totesin.

”Mikä sen nimi on?” Brandon kysyi.

”Sisu”, vastasin hymyillen.

”Sushi”, Brandon virnisti takaisin.

 

En ole kissaihminen!

Kämppikset olisivat jättäneet kissan huoneeseensa. Minun sydämeni ei kuitenkaan kestänyt pienen kissan hätähuutoa lähtiessäni ovesta, joten otin kissan omaan huoneeseeni. Samalla rähjäsin kiukkuisesti kohtaloani, en ole kissaihminen, vaan ennemminkin kammoan vähän kissoja. Minulla on niistä paljon huonoja kokemuksia. En myöskään tiedä yhtään mitä kissoille pitäisi tehdä.

Laitoin viestin yhteen Hanoin Facebook-ryhmistä ja hetkessä minulla oli viiden euron varsin sopuisaan hintaan kuljetuskoppa, kissanhiekkaa, kuivaruokaa, märkäruokaa sekä kuppi. Kattoterassilta löytyi sopiva astia kissanhiekkaa varten ja kas, siinäpä sitten oltiinkin kissan kanssa. Tyyppi söi kuin hevonen ja piti helkkarinmoista meteliä aina kun olin ollut hetken poissa huoneesta tai jos kuppi oli tyhjä. Hiekkalaatikko oli selvästi uusi tuttavuus, mutta yhdellä vahingolla opittiin.

Erään kissan ihminen

Totesin, etten ole kissaihminen, ja että nyt on etsittävä uusi koti tälle otukselle. Brandon nyökytteli. Kävin ostamassa kirppumyrkkyä Sisun niskaan, koska se oli sinnikkäästi päättänyt nukkua päälläni. Kohta aloin puhua rokotuksista, madotuksesta ja steriloinnista. En ole koskaan nähnyt niin kilttiä kissaa, se todella ei ole raapaissut kertaakaan, ei purrut, ei äksyillyt. Pörinä alkaa heti kun sitä lähestyy.

Pitelin Sisua sylissäni, sen käpälät rintaani vasten ja tuijotimme toisiamme. Se ojensi käpälänsä, ja hyvin varovasti taputti minua nenälle.

Ja jotenkin niin se vain yhtäkkiä oli minun kissani. Ja minusta tuli, ei nyt varsinaisesti kissaihminen, mutta tämän kissan ihminen.

Niin että mitäkö teen sille kun palaan Suomeen? Se jää nähtäväksi siihen hetkeen sitten. Kadulle tyttö ei enää palaa jos se vain on mitenkään minusta kiinni, ja hyvä koti sille järjestetään sittenkin, jos koti ei enää ole minun kanssani. Olen nähnyt täällä niin paljon eläinten pahoinpitelyä, että jos voin tehdä tästä yhdestä hölmöstä prinsessasta Vietnamin tyytyväisimmän kissan, olkoon sitten niin. Tuossa se nytkin retkottaa jalkopäässäni, maha pyöreänä kaikesta saamastaan sapuskasta. Huomenna toivottavasti on eläinlääkärivierailun paikka.

Kotiin enemmän tai vähemmän suljettuna tämä on hyvä diili meille molemmin puolin.