Uuden edessä

Kirjoitustahtini on viime aikoina hidastunut. Kirjoittaminen on vaatinut paljon voimia, kuten kaikki muukin. Olen ollut uupunut, voimaton ja epävarma. On raskasta kirjoittaa arjesta kun arjessa ei ole kaikki hyvin. Minulla ei ole ollut töissä kaikki hyvin pitkään aikaan.

En halua puida työpaikkani asioita julkisesti, eikä se ole tarpeenkaan. Mutta haluan kertoa irtisanoutuneeni työstäni muutama päivä sitten. Palatessani Vietnamiin tiistaina menen vielä muutamaksi päiväksi opettamaan, ja sitten minulla ei ole enää työtä. Tietysti heti herää kysymys, jäänkö Vietnamiin. Vielä toistaiseksi jään, en tiedä kuinka pitkäksi ajaksi. Minulle on avautunut ihania ja kiinnostavia mahdollisuuksia tulevaisuuteen, ja ne vaativat nyt rauhaa ja ajatusta, jotta osaan tehdä oikeita päätöksiä.

Rohkeus jatkaa matkaa

Viime vuoden aikana pohdin paljon, mitä on rohkeus. Eräässä blogijulkaisussani totesinkin, että vaikka minua on moneen kertaan sanottu hurjan rohkeaksi kun uskalsin lähteä maailman ääriin ”silmät sidottuna”, näen rohkeutta valtavan monissa arjen taisteluissa, joita ihmiset käyvät ihan oman kotinsa turvasta. Minulle itselleni ottaa paljon enemmän koville hyväksyä, milloin on annettava periksi ja kuunneltava järkeä itsepäisen luonteen sijaan, kuin seurata seikkailumieltä ja pyyhkäistä tieheni ties minne. Päätös lähteä nykyisestä työstäni oli vaikea, mutta surun keskellä tunnen myös helpotusta. Tiedän valinneeni oikein.

Olen todella uuden edessä. Olen kiitollinen niistä kokemuksista joita olen saanut työssäni tähän asti, nyt on aika uusille seikkailuille. Annan itselleni myös hetken rauhan kasata ajatukseni, sillä olen painanut töitä kovalla tahdilla ja erityisesti suunnittelutyölle paljon aikaa uhraten, ja nyt tarvitsen hetken lepoa. Aika Suomessa perheen ja ystävien kanssa on tullut ihan valtavaan tarpeeseen. Jätin ihan varta vasten aikaa vain sille, että mummoilin takkatulen ääressä pyjamassa palapeliä tehden. Juuri sopivaa toimintaa jäljelle pyörimään jääneille aivosoluilleni. Välillä minut pieni purnaukseni täysin ohittaen kiskottiin ulos raittiiseen ilmaan hiihtämään, ja metsässä keräsin voimaa sielulleni ja puhdasta ilmaa keuhkoilleni. Vietimme jopa joulua, sillä Vietnamissa en saanut lempijuhlaani minkäänlaista tuntumaa. Mutta eihän päivämäärä joulua tuo, vaan tunnelma!

Maski naamalle ja matkaan

Matkalla takaisin Vietnamiin saan kokea koronavirusepidemian aiheuttaman paniikin. Lennän ensin Moskovaan, jossa vietän viisi tuntia seuraavaa lentoa odottaen, ja sitten seuraa kymmenen tunnin lento Hanoihin. Lentokentillä vallitsee kuulemani mukaan pelkotila. Kukaan ei halua koskea mihinkään. Ihmisten ruumiinlämpötiloja seurataan ja auta armias, jos sattuukin olemaan flunssassa. Kukaan ei varmasti uskalla yskäistäkään.

Myös Vietnamista kuuluu hurjia. Puolet opetusryhmien lapsista on koulusta poissa, koska vanhemmat eivät uskalla päästää lapsiaan kouluun saamaan tartuntaa. Opettajia on ohjeistettu pitämään hengityssuojia, olemaan koskematta lapsiin ja menemättä liian lähelle heitä ja mittaamaan lapsilta lämpöä. Hengityssuojat ovat loppuneet kaikkialta kaupungista ja minuakin kehotettiin tuomaan niitä Suomesta jos vain voin. Paniikki velloo kaikkialla. Samalla toiset toteavat tyynesti, että ei kai sitä influenssan takia tarvitse järjiltään mennä.

Lähtiessäni Vietnamista en osannut kuvitella, millaisissa tunnelmissa palaan takaisin. Jälleen kerran astun sumuun, ja toivon, että edessä on hyviä asioita.