Neljäntoista tunnin matkustus Suomeen Venäjän kautta, siitä auton kyytiin ja 900 kilometriä pohjoista kohti. Mutta mitäpä ei tyttö tekisi päästäkseen kotiin.


Hetkestä hetkeen
Moskovassa satoi vettä ja oli synkkää. Hymyilin kuin Hangon Keksi astuessani lentokoneesta ja vetässäni keuhkot täyteen kylmää sadeilmaa. Oltiin jo pohjoisessa ja tästä olisi enää lyhyt pyrähdys Suomeen.
Helsingissä oli harmaata, tuulista ja kylmää, ainakin minun Vietnamin turruttamalla mittapuullani. Katselin hellästi Helsinki-Vantaan lentokentän edustan kivisiä karhuja, ohitseni sivuilleen vilkuilematta kiitäviä ihmisiä ja asiallisessa järjestyksessä odottavia takseja.

Ensimmäisessä etapissani Jyväskylässä tuijotin majapaikassani vesihanaa ja yritin sisäistää, että siitä voi juoda vettä. Nukuin koko yön liikahtamatta kertaakaan. Aamulla katselin keittiön ikkunasta, miten lapset kävelivät vastapäisen koulun pihalle ja koulun ovesta sisään.
Tuntui kuin eläisin kuvasta kuvaan. Kuin sieluni olisi jossakin kahden maailman välissä. Toinen jalka oli edelleen Vietnamissa, toinen odotti jo puoliksi minun keräävän tavarani ja lähteväni töihin samaan kyläkouluun, missä olin opettanut ennen lähtöäni. Toisaalta mikään ei tuntunut muuttuneen, toisaalta kaikki oli muuttunut.
Mitä siis tein? No keräsin tavarani ja lähdin samaan kyläkouluun, missä olin opettanut ennen lähtöäni.
Ope
Opettajan työn top kolmoseen menee heittämällä ”vanhojen” oppilaiden tapaaminen. On sydäntäsärkevän upea tunne, kun mukulat kiipeävät syliin ja selkään, kertovat jokaisesta uudesta gerbiilistä ja koiranpennusta ja pyytävät pelaamaan kanssaan lipunryöstöä. Peli menee ihan pilalle kun koko joukkueeni nyhjää kiinni vyötärössäni eikä suostu liikkumaan. ”Ope, mulla on sua jo nyt ikävä.”
Ope. Edelleen ope. Aina ope.
Luokkaani on tullut uusi oppilas, tyttö. Tämä kysyy hiljaa toiselta kuka oikein olen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän kiipeää reppuselkään.

Hiljaisen kansan maa
Kaikkialla on käsittämättömän hiljaista. Tiellä on vain vähän autoja, huoltoasemilla ihmiset juovat kahvia ja naputtelevat puhelimia. Joku lukee lehteä. ”Tässä olisi suklaata tarjouksessa.” Tuijotan huoltsikan myyjää hämilläni, hän puhuu suomea. Minä ymmärrän mitä minulle sanotaan. Kerrankin. Yritän ottaa lompakosta seteleitä, ne ovat kaikki dongeja. Kestää hetken ennen kuin muistan, että Suomessa en käytä käteistä. Kestää vielä kauemmin muistaa pankkikortin tunnusluku. Sitten muistan lähimaksunkin. Ihmeellistä. Helppoa. Ja kaikki tuntuu ihan törkeän kalliilta.

Rovaniemellä on lunta. En ole kahdeksaan kuukauteen ajanut autoa, mutta tänään ajoin. Ennakkoon jännitin, muistaisinko edes miten koko rakkine toimii. Ja miten ne risteykset menivät ja miten sinne lentokentälle pääsi, sieltä pitäisi hakea yksi työmatkalainen kyytiin. Hieman arastellen istuin ratin taakse ja kas – pakki päälle, ulos parkkiruudusta, liikenteen sekaan ja sieltähän ne tulivat kaikki vaadittavat toimet selkäytimestä. Hai Phongissa kääntäisin sen kummemmin ajattelematta skootterini nokan kohti tuhansien ihmisten täyttämiä katuja pujotellen mitä pienimmistä raoista.






Kävelytimme isäni kanssa koiria Kemijoen jäällä. Katselin tähtitaivasta ja joen keskellä olevasta sulasta nousevaa höyryä. Vietnamissa vaihtuisi vuosi millä hetkellä hyvänsä, sillä tänään on kiinalainen uusivuosi. Rotan vuoden alku. Se tuntuu kaukaiselta täällä.
Hei Unnaleks,
Upeaa tekstiä ja kuvia, sanoitat tosi kauniisti tuntemuksiasi pitkän ajan jälkeen kotiin palatessasi. Sitä, kuinka ihminen voi olla omalla tavallaan kotona niin siellä kuin täälläkin, ja sitä, että ihminen on sopeutuvainen olio, oli keli tai maanosa mikä hyvänsä.
Ja mikäänhän ei todista tuota paremmin kuin se, miten samanlaisia lapset kaikkialla ovat. Liikuttavaa on, kun puhut myös suomalaisista oppilaistasi omana luokkanasi ja näkyyhän tuo rakkaus kuvistasikin. ”Aina ope”, niin täydellisesti sanottu ❤
IE
TykkääTykkää
Kiitos, ihana viesti! Oppilaani ovat paitsi aina ”minun luokkani”, myös ”minun lapsiani”, niin pöhköltä kuin se kuulostaakin. Muistan kun kerran kävin kampaajalla ja totesin, että mun lapset ei varmaan tunnista enää. Kampaaja kysyi montako lasta mulla on. ”Yhdeksän!” vastasin ajattelematta yhtään (opetin silloin maahanmuuttajien valmistavaa pienryhmää). Kampaaja katsoi minua leuka auki. Huomatessani hänen ilmeensä tajusin virheeni ja kiirehdin sanomaan, että puhun siis oppilaista, olen opettaja. Kampaaja totesi ajatelleensa, että kylläpä on saanut kiiruksella lasta maailmaan pukata. 😂
TykkääTykkää