Muutama sana vietnamilaisista

Lukijatoive!

Sain toiveen kirjoittaa tarkemmin vietnamilaisista itsestään. Lukija kertoi tuntevansa joitakin vietnamilaisia ja että he ovat mukavia tyyppejä.

Voihan sentään, mikä kysymys. Ensin ajattelin, että helppo homma, mutta eipähän olekaan. Kun asettaa sormet näppäimistölle ja pitäisi alkaa pukea sanoiksi näitä ihmisiä, tuntuu että menee sekä kieli että ajatus ihan solmuun. Saisinko kuvata ennemmin amerikkalaisia tai ranskalaisia?

Ei auta, nyt mentiin. Ja mennään vähän esimerkkien kautta. Haluan painottaa kaiken kertomani perustuvan omiin havaintoihini, yleistän törkeästi ja sopimattomasti ja perustan kaiken tietämykseni vain pohjoisen asukkeihin, koska en eteläisemmässä Vietnamissa ole koskaan vielä vieraillutkaan.

 

Ain laulain työtäs tee

Ensiksikin vietnamilaiset rakastavat laulamista. Ihan oikeasti. Karaoke on ihan hillittömän suosittua ja kodeissakin isketään laitteista nupit kaakkoon kun aletaan veisata. Vietnamilaiselle musiikille on varmasti oma kannattajakuntansa, mutta itse en voi sanoa lukeutuvani tähän osastoon – kaiken tilan täyttävä riipaiseva jollotus saa minut miettimään millä saisin mahdollisimman vaivattomasti korvani irti. Työkaverini Toni sanoi kaikkien vietnamilaisten osaavan myös laulaa hyvin kauniisti. Kukkupuhetta! Eivätkä todellakaan osaa. Pari oikein hyvää laulajaa on tullut vastaan, mutta suurin osa kuulemastani on kyllä juuri niin kauheaa kuin karaokelta vain sopii odottaa.

Kuva tai sitä ei tapahtunut

Vietnamilaiset rakastavat luksusta. Ja luksus on milloin mitäkin – kupillinen Starbucksin kahvia, Diorin vaate (yleensä feikki), iso auto, kallis tavara. Ystäväni sanoi hyvin, että hänen vanhempiensa elämä on sitä, että tehdään töitä, saadaan palkka, ja kun on säästetty, ostetaan jotakin kallista ja laitetaan siitä kuvat nettiin.

Ja se kuvaaminen! Hyvänen aika sentään… Kalliimmissa ja kauniimmissa paikoissa on lähes aika sekä nuoria miehiä että naisia kuvaamassa itseään ja toisiaan. Kuvia voidaan hyvinkin ottaa tunti. Starbucksin kahvi ehtii siinä touhussa jäähtyä niin, ettei sitä sitten enää kannata juodakaan, se vain jätetään sitten lähes koskemattomana pöytään kun lähdetään. Kuvat otetaan myös jok’ikisessä tapaamisessa, kohtaamisessa ja tilaisuudessa, mieluummin jonkin bannerin tai muun edessä. Liiketapaamisiin viedään yleensä jokin tuominen, kuten kukkia tai hedelmiä, ja sitten otetaan taas ne kuvat kun lahjaa ojennetaan.

 

Signaalit solmussa

Paikalliset saattavat helposti alkuun vaikuttaa ynseiltä, ilme saattaa olla torjuva ja heidän keskinäinen puhetapansa kuulostaa usein riitelyltä vaikka keskustelua käytäisiin ihan hyvässä hengessä. Ystävälleni soitti hänen äitinsä ja molemmat huusivat puhelimessa niin että en voinut kuin tuijottaa silmät lautasen kokoisina. Kysyessäni hämmästyneenä puhelun jälkeen miksi ystäväni huusi sillä tavalla äidilleen ja tämä hänelle, hän vastasi nauraen, että oli koko ajan kunnioittava (kuten täällä äidille kuuluu olla) ja ei ollut mitään riitaa. Vietnamilaiset ovat kuitenkin hyvin alttiita auttamaan ja nähdessään hymyn he ilostuvat hirveästi ja puhua pulputtavat vietnamiksi. Aina pulaan joutuessani (ja joskus ihan muutenkin) on pelastajia ympärillä ylen määrin.

Totta puhuakseni torjuvuus ei kuitenkaan ole oman kokemukseni mukaan täysin kuviteltu ominaisuus. ”Ulkopuoliselle” nimittäin ollaan kyllä ystävällisiä ja avuliaita ja moni haluaa jutella ja tutustua, mutta ns. sisäpiiriin ei ole helppoa päästä. Monelle perheelle olisi myös järkytys jos oma poika tai tytär alkaisi seurustella ulkomaalaisen kanssa. Tytöiltä se on hieman hyväksyttävämpää, mutta vietnamilainen mies – länsimaalainen nainen -yhtälö on täysin käsittämätön. Julkisia hellyydenosoituksia ei hyväksytä, kukaan ei pidä edes toista kädestä julkisesti. Suukko kadulla saisi varmaan aikaan ketjukolarin.

 

People who know people

Vietnamissa on myös tärkeää tuntea ihmisiä. Siksi Facebook laulaa kaveripyynnöistä, joista osasta on hyvin vaikeaa kieltäytyä, kun toinen tuo puhelimensa naaman eteen, etsii profiilini, lähettää kaveripyynnön ja huitoo hyväksymään. Eikä tietenkään puhu englantia. Suhteet ovat täällä todella tärkeitä ja se että tuntee oikeita ihmisiä, voi ihan todella työntää monessa asiassa eteenpäin.

Perhe ja suku ovat hirveän tärkeitä ja yhteisöllisyys on tässä suhteessa voimakasta. Sitten toisaalta taas monessa suhteessa vastuu yhteisöstä ei paljoa paina – kaikki ovat aina myöhässä, roskat voidaan surutta heittää maahan tai mereen, omat musiikit voi laittaa niin kovalle että koko kortteli kuuluu. Sama näkyy liikenteessä – kukaan ei päästä tiestä yli vaikka kuinka odottaisi, jokainen menee juuri siitä mistä itse sopivimmin pääsee. Ja se näkyy sekä kouluissa että yleisissä tilaisuuksissa; toisen puhetta ei tarvitse kunnioittaa hiljaisuudella, vaan ihan hyvin voi puhua päälle jos ei kiinnosta.

Oih, tästähän voisikin kirjoittaa vaikka kuinka. Säästetäänpä vähän kuitenkin toiseenkin kertaan. Näin lopuksi kiteytän kuitenkin että en ole koskaan tuntenut olevani vaarassa enkä ole koskaan jäänyt yksin hätääni. Päinvastoin ihmiset antavat auliisti omasta ajastaan huolehtiakseen minun olevan turvassa ja että minulla on kaikki hyvin. Minut otetaan kaikkialla vastaan lämmöllä ja hymyillä ja vietnamilaiset ystäväni ovat käsittämättömän helliä huolehtiessaan ja halutessaan ilahduttaa.

Ja jotkut aivan törkeitä halutessaan, mutta hei. Osataan meillä Suomessakin olla sikoja.

Lisää juttua aiheesta löydät esimerkiksi aiemmista kirjoituksistani kotikadustani tai vietnamilaisista tavoista.