Huijarisyndrooma

Mitä minusta ei pitänyt tulla?

Ajattelin tänään tovin lukioni entisen rehtorin sanoja ystävälleni: ”He, jotka eivät kirjoita matematiikkaa ylioppilaskirjoituksissa, eivät ansaitse lukion päättötodistusta”. Niin, minähän en kirjoittanut matematiikkaa. Olisin varmaankin saanut raavittua itseni läpi lyhyen matematiikan kirjoituksista ihan siedettävästi, mutta matematiikka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Ja koska se ei minua kiinnostanut, kieltäydyin oppimasta sitä.

Vaan minäpä sain päättötodistukseni, kirkkaasti. Ja menin yliopistoon. Ja, rakas entinen kasvattajani, ansaitsin sen ihan varmasti.

Kuka näkee tulevan?

Kas, kun me opettajatkaan emme näe koko totuutta. Ala-asteen todistukseeni on kirjoitettu kommentti ”Unna ei oikein tykkää lukea.” Perässä on isäni hämmästelevä vastaus ”Unna lukee kotona koko ajan.” Kyse oli lapsesta, joka käveli kotiin nenä kirjassa ja meinasi jäädä auton alle. Osattiin me olla vaarassa ennen älypuhelimiakin.

Matematiikka ei tee ihmisestä älykästä eikä viisasta, vaikka matemaattinen älykkyys eräs älykkyyden muoto onkin. Matemaattista ajattelua on mahdollista myös oppia, jos sinni riittää. Yliopistossa kävin kaksi matematiikan kurssia; toinen oli puhdasta matematiikkaa, toinen matematiikan opettamista. Arvosana-asteikolla 1-5 sain ensimmäisestä kurssista arvosanan 2 ja toisesta arvosanan 5. Osaan siis opettaa matematiikkaa, vaikka en matematiikkaa osaakaan.

Voin hyvin kuvitella, että ala- ja yläasteen opettajani eivät olisi äänestäneet minua tulevaksi matematiikan opettajaksi. Täälläpä sitä silti ollaan. Minua kuvattiin sanoilla ”hajamielinen professori” ja ”haaveilija”. Kirjallisiin kykyihini on uskottu huomattavasti enemmän, vaan onpa niistä ollut enemmän näyttöäkin. Lukiossa olin aina pulassa kirjoittaessani tunneilla omin päin runoja vihkoihin joita kannoin mukana, siis tekstianalyysien sijaan. Tekstianalyyseistani sitten taas tuppasi tulemaan proosallisia pohdintoja elämästä.

Kun piirsin itseni piirtäjäksi

Joskus taikuri itsekin yllättyy. Minua ei olisi kukaan koskaan kuvaillut piirtäjäksi missään piireissä, mutta yliopistossa huomasin täyttäväni luentomuistiinpanoni paitsi (täysiin asiaan liittymättömillä) tekstikatkelmilla, myös sarjakuvahahmoilla, jotka yleensä kapinoivat opittavaa asiaa vastaan. Kuullessani ensimmäiset kehut piirroksistani, tunsin oloni huijariksi. Olin jotenkin saanut kyseisen ihmisen uskomaan, että osaan piirtää, vaikka en osaa.

Piirsin tällä viikolla tilaustyönä kuvituksen mainokseen. Sydämeni hakkasi niin että kuulin jyskytyksen korvissanikin. Yritin karistaa vanhaa ajatusta siitä etten osaa, huijarisyndrooman katkeraa kalketta. Osaanpas. Ja katsoessani lopputulosta olin onnellinen. Kuva oli minua. Se oli minun omaa tyyliäni, ei kenenkään muun. Tyyliä, joka on hioutunut kaikessa hiljaisuudessa, joka ei ole teknisesti täydellinen, mutta se on minua.

Huijarisyndrooma

Epäluottamus omiin kykyihin on erikoinen asia, joka liittyy omaan minäkuvaan. Sitä on hirveän vaikeaa muuttaa, koska se muotoutuu niin monen palautteen pohjalta, niin monen vuoden aikana. Minäkuvaa on kuitenkin mahdollista muuttaa, se vain vaatii täysin tietoista työtä. Etenkin naiset kärsivät usein aiemmin mainitsemastani huijarisyndroomasta, tunteesta, että saa vain huijattua toiset uskomaan omiin kykyihin, joita ei todellisuudessa ole. Kuka meidät tähän aivopesee?

Tutkimusten mukaan ihminen tulee oikeasti iloisemmaksi, jos hymyilee paljon, vaikka ei yhtään hymyilyttäisikään. Alkaisimmekohan uskoa myös itseemme, kun hokisimme osaavamme asiamme, vaikka ei aina siltä tuntuisikaan? Itse olen joka tapauksessa ottanut linjan, että en enää hauku ja moiti itseäni kuten ennen. Otan vastaan ruusut ja risut palautteena, en totuutena. Uskon itse siihen voimaan joka minussa on, vaikka olisin tasan viimeinen, joka siihen voimaan uskoo.

Minusta ei pitänyt tulla mitään, millä on tekemistä matematiikan kanssa. Minusta ei pitänyt tulla piirtäjää. Toisten mielestä minusta ei olisi pitänyt tulla edes ylioppilasta.

Hihhihhii.