Lemmekäs juurihoito

Niin että hammaslääkärin vastaanottoko on romantiikan näyttämö? Näköjään voi näinkin olla, vaikka minulle se on aina ollut (ja on vastakin) ennemmin pahimpien painajaisteni kulissi.

 

Miksi aina minä?

Saapuessani Vietnamiin viisi kuukautta sitten en ollut ehtinyt olla maassa montaakaan viikkoa kun onnistuin lohkaisemaan poskihampaani ja siihen päälle vielä jauhamaan lohjenneen puolikkaan jauhoksi syödessäni ruokaa (oikeasti karkkia). Järkytys lohkeamisesta oli suuri, sillä ensinnäkään en tuntenut lohkeamista ollenkaan, toiseksi pidän hampaistani aika hyvää huolta pesten hampaani huolella aamuin illoin ja syömällä purkkaa. Sinne se puolikas kuitenkin meni. Nielaisin sen, muistaakseni.

Pyysin paikallista ystävääni varaamaan minulle ajan luotettavalle hammaslääkärille, koska monen muun tapaan pelkään hammaslääkäriin menemistä kuollakseni. Inhoan tietoa, että kohta sattuu. Ja hampaisiin kohdistuva kipu on yksi kaikkein viheliäisimmistä. Ystävä sanoi hammaslääkärin olevan hyvin kiireinen ja kysyi onko hätä. No ei ollut, hampaaseen ei koskenut, joten jäin odottamaan.

Kyselin hammaslääkäriajan perään noin kerran viikossa aika pitkän ajan. Lääkäri oli aina joko varattu tai muuten kiireinen tai milloin mitäkin. Olin hämilläni. Hammas oli kivuton ja pian totuin pitkittäin lohjenneeseen poskihampaaseeni, enkä sitten enää kysellytkään mokoman tohtorin perään. Monta kuukautta tapahtuneen jälkeen ystävä yllättäen kysyi koska haluan mennä hammaslääkärille, mutta silloin töissä elettiin erityisen kiireistä aikaa ja stressaantuneena ärähdin, ettei tässä nyt mihinkään hammaslääkäriin ehdi. Kai tosiasiassa vain jännitin menemistä ja piilouduin kivuttomuuden taakse. Kokemukseni paikallisesta terveydenhuollosta on ollut melko värikästä ja jotenkin olen onnistunut rikkomaan itseni niin monta kertaa, että kaikenlaista on tullut vastaan.

 

Väistämättömän edessä

Niinhän siinä sitten lopulta väistämättä kävi, että vaikka kuinka yritin puhdistaa rikkinäisen hampaani oikein perusteellisesti, se kipeytyi. Lopulta en pystynyt nukkumaan kivun yltyessä yhä kovemmaksi. Nyt pistin jalan maahan ja vaadin päästä lääkäriin. Hammaslääkäri oli kiireinen, kas kehveliä, mutta tällä kertaa ystäväni Hai vei minut sairaalan hammaslääkärille. Sinne pääsikin vain kävelemään sisään. Tutkimusmaksun jälkeen minut istutettiin tuoliin ja siinä sitä sitten toivottiin parasta, pelättiin pahinta – ja pahin iski. Hammasta ei onneksi tarvinnut hävittää suusta, mutta juurihoito päätettiin tehdä siltä istumalta.

Hammaslääkäri oli nuori mies, joka määräsi minut heti alkuun hammasröntgeniin ja testeihin sydämen toiminnan tarkistamiseksi siltä varalta että hän päättää napauttaa minut anestesialla tajuttomaksi. Vaikka toimenpiteen ohi nukkuminen kuulostikin ihanalta, panikoin anestesiaa aika paljon takertuen Haihin ja vaatien tätä varmistamaan ettei minua tapeta nukutuksella. Anestesiaan liittyy kuitenkin aina riski. En tiedä johtuiko tästä stressaamisestani vai mistä, mutta loppujen lopuksi olin hereillä alusta loppuun.

Hellyyttä ja kuolausta

Sattuiko? Sattui. Sain paljon puudutusainetta ja lääkäri käski nostaa kättä jos sattuu. En nostanut, vaan kiljaisin ja pakitin tuolissa kauemmas. Oli siinä lääkärillä kestämistä. Hän uskollisesti pisti lisää ainetta piikillä suuhun, kunnes lopulta en olisi tuntenut, vaikka hän olisi poistanut kaikki hampaani. Viimeinen puudutuspiikki tuntui menevän aivoihini asti ja sai kyyneleet valumaan pitkin poskiani korviini, lääkärin käskiessä sylkäistä altaaseen, pyyhin naamastani kuolaa ja kyyneleitä varsin epäonnistuneesti.

”Sinuun ei enää satu, älä huoli”, lääkäri sanoi hellästi. Mulkaisin häntä noruvien kyyneleideni läpi.

”Voinko sanoa sinua Unnaksi? Sinulla on nätti nimi”, mies jatkoi. Nyökkäsin hämmentyneenä. ”Sinulla on niin kauniit silmät.”

En voinut uskoa kuulemaani. Naamani oli kyynelissä ja kuolassa, syljin verta, suustani roikkui laite joka imee sylkeä, jäbällä oli molemmat kädet suussani kaikkien laitteiden lisäksi ja tyyppi flirttaili. Kaiken suussani tapahtuvan ansiosta vastaukseni oli jotakuinkin ”hööööyööhh”.

Toimitus jatkui ja jatkui, ajattelin jo, ettei se lopu koskaan. Välillä sain taas käydä hammasröntgenissä uusi arsenaali kamaa suussani, kauniina kuin kanan peffa. Tuolissa istuessani yritin katsella kaikkialle minne vain ohi lääkärin kasvojen pystyin, laskin kattolaattoja, seinän halkeamia, kelasin päässäni viimeksi katsomaani elokuvaa. ”Näen sinun silmissäsi meren. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista kenenkään silmissä.” Ääni oli satiininpehmeä.

”Yöööääää öh.” Ai, miten henkevä vastaus. Ehkä parempi niin.

”Annan sinulle numeroni, jos sinuun sattuu, soita minulle. Minä pidän sinusta huolta.”

Onneksi tyypin kädet olivat edelleen suussani että pystyin naamioimaan kauhuyskäni sylkeen tukehtumiseksi. Onhan täällä nyt toki kaikenlaista viheltäjää tullut vastaan, mutta niin harva osaa englantia, että yleensä huomionosoitukset jäävät innokkaiden tervehdysten tasolle, ja ne puolestaan pystyy ohittamaan melko ketterästi pitämällä omasta kurssistaan tiukasti kiinni.

 

Sovitaanko toisetkin treffit?

Pääsin kuitenkin lopulta pois, ja uusi käynti varattiin seuraavan viikon tiistai-iltapäivään. Kävin hakemassa lääkkeeni apteekista ja pakenin sairaaalasta niin että pölypilvi vain jäi pyörimään jälkeeni. Illalla puudutuksen hälvetessä hammasta alkoi särkeä, mutta puhelun sijaan tukeuduin särkylääkkeeseen ja nukuin oikein mainiosti.

Tänään tajusin sopineeni uuden tapaamisen opetustuntieni päälle. Olisin soittanut neuvontaan, mutta siellä ei kukaan puhu englantia, joten hampaita kiristellen laitoin hammaslääkärien Don Juanille viestin, jossa pahoittelin häiriötä ja pyysin siirtämään aikani keskiviikolle, jos se vain on mahdollista.

”Ok. Siirrän aikasi ensi keskiviikkoon. Älä huoli siitä. Tyttö, jonka silmät ovat siniset kuin meri.”

Oli pakko oikein istahtaa nauramaan ääneen.