Paratiisisaaria ja apinanpuremia

Kaksi päivää vapaata voi tuntua kokonaiselta lomalta kun ne käyttää oikein. Tarvitaan vain skootteri, hieno saari, hyvää seuraa ja pureva apina ja pian ei muistakaan, että töihinkin on vielä joskus palattava.

 

Vieraita kaukaa suomesta

Suomi-vieraiden parhaita puolia on se, että sitä täytyy itsekin pakottautua töiden keskeltä hetkeksi lomatunnelmiin. Vierashan on nimenomaan lomalla, ja kun joku matkustaa tuhansia ja tuhansia kilometrejä Suomesta Vietnamiin, yritetään tietysti pistää mukavimmat jutut tiskiin. Se tekee hyvää, koska oma arki alkaa nopeasti pyöriä kodin, lähikaupan ja työpaikan muodostamaa rinkiä, ja välillä on todella terveellistä muistuttaa itseään siitä, millaisessa paikassa oikein asuukaan. Arkistuneet asiat alkavat näyttää taas tuoreemmilta, ja yhtäkkiä huomaa lähietäisyydellä olevan mahtavia paikkoja, kun vain saa peffansa ylös penkistä vapaapäivän koittaessa.

 

Kohti cat Ba’n saarta

Tällainen mahtava paikka on Cat Ba, saari aivan lähellä Hai Phongia. Olen vasta neljä kuukautta puhunut sinne menemisestä, olikohan jo aikakin. Hai Phongista pääsisi saarelle suoraan lautalla, mutta koska saarella ehdottomasti ykkösväline liikkumiseen on skootteri, päätimme ajaa Sissin (skootterini) suoraan kohteeseen. Työkaverini olivat huolesta sekaisin, ”tiellä on isoja rekkoja” ja ”matka on niin pitkä”. Niin, noin 30 km. Siinä kovimmille joutuu pyrstö, Sissin penkki ei nimittäin ole mikään nojatuoli. Uhmasin kuitenkin kuolemaa ja karautimme autolautalle koko pitkän matkan ihan itse ajellen, ja kas, helppoahan se oli kuin heinänteko. Takapenkiltä tuli hyvät ohjeet karttaohjelmaa seuraten ja kuskille jäi tehtäväksi vain pysyä tien laidassa ja veivata kaasua.

Autolautta kulkee saarelle puolen tunnin välein ja matka kestääkin juuri sen vajaan puolisen tuntia. Turistit matkustivat lähinnä lauttaan parkkeeratuilla busseilla, ja paikallisväestön joukosta penkkipaikat etsiessämme saimmekin menomatkalla poseerata yhdessä sun toisessakin kuvassa. On se niin ihmeellistä kun tällainen valkoinen kummituskin ja kaikkea. Cat Ba’lle päästessämme ajelimme koko saaren halki eteläkärkeen, josta olimme varanneet hotellihuoneen keskeltä kylää.

Tosiasiassa nautin ajamisesta suunnattomasti. Normaalisti melko vakava perusilmeeni vaihtui säihkyviin silmiin ja kiinteään hymyyn ajellessamme hulppeiden maisemien halki ja väistellessämme vuohia kiemuraisilla vuoristoteillä (erittäin helppoja ajaa, muuten). Saaren vuoret ja ympäröivät saarirykelmät ovat henkeäsalpaavan kauniita, välillä on pakko pysähtyä ihailemaan ja ottamaan pari kuvaa. Ja mikäpä pysähtyessä kun itse ohjaa!

 

edullinen ja eksoottinen

Valitsimme edullisen mutta arvosteluiltaan hyvän Le Pont -hotellin heti kylän keskustasta. Huone oli siisti ja sellaista palvelua hotellissa harvoin saa! En tiedä oliko tyyppi peräti paikan omistaja, mutta kyseinen jäbä oli respassa ja ravintolan puolella hääräämässä aikaisesta aamusta iltamyöhään, varasi matkamme, hoiti ongelmamme, parkkeerasi moponi ja hyvä ettei kantanut meitä huoneeseen. Kymmenen pistettä. Aamupalalla sai valita munakasta, pannukakkua, leipää, hedelmiä tai muuta, tai ottaa vaikka ihan kaikkia, kuten eräs nälkäinen Unna suurinpiirtein tekikin. Tilauksen ottaneen nuoren naisen silmät levisivät lautasen kokoisiksi.

Näissä osissa Vietnamia on se ihana puoli, että vaikka turismi on jo löytänyt tänne tiensä etenkin reppureissaajien muodossa, olo ei ole turismista ahdistunut. Kukaan ei tuputa eikä pakota, hinnat ovat vähintäänkin kohtuullisia, jopa törkeän edullisia, ja samoissa paikoissa viihtyvät myös paikalliset. Toki ihan kaikkia luksuskohteen mukavuuksia ei ole, se täytyy hyväksyä, mutta täällä pääsee kyllä viettämään edullisesti unelmaloman.

 

Monkey island ja pureva apina

Olimme harkinneet risteilyä, jolla olisi käyty kajakilla luolissa ja kartoitettu jokunen kylä ja ranta Cat Ba’n ympäristöstä. En kuitenkaan ole oikein risteilyihmisiä ja ”vietnamilainen kokkikurssi” ja ”ilta-aurinkobileet” jotka (tai joiden sukulaiset) kuuluivat lähes joka pakettiin, saivat minut takajaloilleni. Ei, ei, ei. Introvertit ihmiset tarvitsevat omaa tilaa ja en ole koskaan tuntenut minkäänlaista kiinnostusta edes suomalaisen, saatikka sitten vietnamilaisen, ruuan kokkailuun. Ei. Onneksi tällaisille hapannaamoillekin on vaihtoehtoja; heti hotellin tiskillä silmiini osui retki yksityisveneellä Monkey Islandille kahdelle ihmiselle. Jihuu! Sinne! Hinta toki huimaa päätä paikallisella tasolla, mutta länkkärituristille vielä aivan siedettävä noin 20 euroa per nenä ei tunnu pahalta maksulta moisesta huvista.

Tuo matka olikin meille kahdelle juuri sopiva. Vene puksutteli kaikessa rauhassa läpi sataman, kalankasvatusaltaiden ja asuinlauttojen, koukkasi kauniille Lan Ha Bay’lle ja suuntasi kohti Apinasaarta, Monkey Islandia. Lan Ha Bay on muuten tunnetumpaa sisartaan Ha Long Bay’ta vähemmän ylikansoitettu turisteilla ja turistilaivoilla ja maisemat ovat yhtä upeita. Suositus sille.

Monkey Islandilla on valkoista hiekkaa, kirkas, säihkyvä merivesi ja rantabaari. Ja mitä me pöhköt teemme? Lähdemme tietysti kiipeämään vuorelle. Vuorelle johtavaa reittiä yritti moni kivuta rantaläpsyköillä, mutta joutui palaamaan leuka rinnassa. Reitti ei ole pitkä, mutta se on jyrkkä, ja teräviä kiviä pitkin kiivetessä on oltava todella varovainen, kyse on ihan kalliokiipeilystä. Ylhäältä avautuvat maisemat kaiken yllä kaartelevine haukkoineen ovat kuitenkin sen arvoiset. Ja kiipeämisen jälkeen voi juosta suoraan välkehtivään mereen, ihanaa!

 

Saaren apinat tulevat kerjäämään turisteilta rannasta pähkinöitä ja muita herkkuja. Minulla ei pähkinöitä ollut, mutta yksi pikkuinen kiipesi selkääni pitkin olkapäälleni ja silitti kättäni. Apinoiden ihmismäisyys ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua, pienet sormet olivat kuin pienen lapsen käsi. Ja pienet hampaat terävät kuin eskarilaisen naskalit pureutuessaan käteeni. Yhden apinan kanssa nimittäin tuli keskustelua tavaroideni omistusoikeudesta. Tyyppi puri ensin käteen minua ja hetken päästä erästä turistimiestä.

Apinat ovat kuin pieniä pultsareita, niiden hampaita ei halua saada ihoonsa. Tautiriski on todella suuri ja pahimmassa tapauksessa niiltä voi saada rabieksen, johon asiaa kaunistelematta kuolee, jos rokottamaton henkilö ei pureman saatuaan hakeudu hoidettavaksi vuorokauden sisällä. Oireet voivat ilmetä vasta vuosien päästä ja silloin on jo kaiken avun ulkopuolella. Myös minut on nyt sitten rokotettu rabiesta vastaan.

 

luolia ja luonnonpuistoja

Saarireissulta palattuamme käänsimme Sissin keulan kohti luonnonpuistoa. Vierailimme Hospital Cavessa, jonne Vietnamin sodan aikaan oli rakennettu sissisairaala. Valtavaan luonnon muovaamaan luolastoon on valettu betonista rakenteita, mutta tila on vaikuttava jo pelkästään massiivisuutensa puolesta. Tiloista löytyy niin keittiöhuonetta, potilashuonetta kuin johdon salaisia palaverihuoneitakin.

Aivat lähellä Cat Ba’n luonnonpuiston rajaa on tippukiviluola, joka oli hienoimpia koskaan näkemiäni. Luolassa saa enimmäkseen kävellä suurissa tiloissa selkä suorana, välillä on käveltävä aivan kyykyssä. Hyvin valaistu luola ei kuitenkaan tuntunut ahdistavalta ja se tuntui jatkuvan loputtomiin. Yhteen pimeään koloon kurkistaessamme näimme jopa uinuvan lepakon, mutta lähdin kiireesti pois otuksen liikahtaessa, yksi rabiestartuntamahdollisuus per reissu riittää ihan varmasti.

Päätimme matkamme Cat Ba’n luonnonpuiston viidakkoon. Reitillä olisi mahdollisuus nousta vuoren huipulle, mutta kaiken kokemamme jälkeen jyrkkä nousu auringon paahteessa viidakon tarjoamasta ajoittaisesta suojasta huolimatta sai meidät valitsemaan lyhyemmän kierroksen. Tämän polun parasta antia on kulkea ihan oikeassa viidakossa, katsella valtavien perhosten liihottelua ja leikkiä Tarzania (tai oikeastaan laiskiaista) liaanissa roikkuen.

Kotiin palasi kaksi onnellista matkaajaa. Sain ensimmäisen Vietnamin rusketukseni, tähän asti olen pysynyt valkoisena kuin lakana, kimmokkeen mennä hakemaan kiireesti rabies-rokote, ja voimia jaksaa taas arjen aherrusta eteenpäin. Ja nyt muistan taas, miten upeassa paikassa saan asua.