Nainen ratissa

Skootteriajeluistani on tullut paljon kysymyksiä, etenkin liittyen ajokorttiasioihin. Skootteri on tosiaan olennainen osa jokapäiväistä elämääni, vaikka se oli yksi juuri niitä asioita, joita Vietnamiin muuttamisessa eniten jännitin. Kuten kaikkiin arkisiin, jokapäiväisiin asioihin, siihenkin liittyy paljon seikkoja, joita ei oikeastaan tule ajatelleeksi ennen kuin niitä alkaa oikein pohdiskella.

parkkeeraus ei ole vahvuuslajini

Olen kirjoittanut Vietnamin liikenteestä ennenkin juuri saavuttuani Vietnamiin. Tuolloin en vielä itse ollut osa liikennettä sen kummemmin kuin että yritin pysyä jalankulkijana hengissä; suomalaisen järjestelmällisen liikennesysteemin jälkeen uuden kotikaupunkini ajokulttuuri sai hiukset nousemaan pystyyn.

Itse en ole kolaroinut vielä (liikenteessä) kertaakaan, en edes juurikaan pöljäillyt, mikä on täysi ihme. En nimittäin ollut koskaan ennen ajanut mitään motorisoitua kaksipyöräistä ennen muuttoani (hei, valehtelin – olen ajanut sähköpotkulautaa, lasketaanko se?). Parkkeeratessa sen sijaan…

Yritin löytää vaelluskenkiä kiireellä samana päivänä kun olin lähdössä patikoimaan Sapaan. Ajelin ympäri katuja yrittäen bongata sopivia kenkäkauppoja. Huomatessani sopivan kaupan, jarrutin, ja ylitin tien ihan sujuvasti. Kaupan edessä ei kuitenkaan ollut oikein tilaa parkkeeraukselle. Täällä saa parkkeerata lähes missä vain ilmaiseksi kadunvarteen, kunhan aikoo asioida juuri kohdalla olevassa liikkeessä. Liikkeet palkkaavat ulko-oven viereen parkkivahdin, joka pitää huolta, ettei skootteria tai kypärää pöllitä. Mutta auta armias jos oletkin menossa viereiseen liikkeeseen etkä juuri kohdalla olevaan kauppaan.

Siispä otin riskin ja päätin yrittää ujuttautua juuri yhden skootterin vetävään koloon moporivistössä. Rivistön toisella puolella, heti havaitsemani kolon takana poikittain, oli vielä parkkeerattuna iso, hieno moottoripyörä. Etenin varovasti, mutta kadun reuna oli niin korkea, että minun oli annettava aika paljon kaasua päästäkseni ylös jalkakäytävälle, mihin pyörät parkkeerattiin. Juuri niin, annoin liikaa kaasua, kaadoin kaksi skootteria, hätäännyin, sain annettua vieläkin enemmän kaasua, kaadoin moottoripyörän ja ajoin melkein sen yli.

Kuten aina, kadunvarressa istui paljon ihmisiä juomassa juomiaan ja syömässä keittojaan. Ryskäämiseni sai ihmiset pomppaamaan pystyyn ja rientämään paikalle pelastamaan tilannetta. Hirveä jurputus vietnamiksi (ihan syystäkin), minä seison keskellä kaikkea silmät teevadin kokoisina ja hoen anteeksianteeksianteeksianteeksianteeksia. Yritin auttaa nostamaan moottoripyörän pystyyn miesten apuna, mutta he huitoivat minut pois. Kielimuurin ylikin viesti oli selvä: mene nyt jo siitä sähläämästä. Heillä alkoi naurattaa, minä nielin ylpeyteni ja aloin nauraa mukana. Muutamassa sekunnissa miehet olivat paitsi järjestäneet kaikki ajopelit oikeaan järjestykseen, myös ujuttaneet oman skootterini sopivaan koloon. Kenkäkaupassa vedin henkeä ennen paluutani ulos, miehet hakivat kiireesti pyöräni rivistä etten aiheuttaisi lisää tuhoa. Yksi virnuili kauempana edessäni ja viittoi minua ajamaan päin. Ihan siitä hyvästä että selvisin pelkällä piruilulla enkä satojen eurojen korvauksilla, joihin Suomessa olisi päädytty, pidin hermoni kasassa, virnistin ja leikilläni kaasuttelin muka ajaen miestä päin. Ajoin pois tietäen, että olen illan hauskin juttu monessa ruokapöydässä sinä päivänä.

Ajokortti vietnamissa

Vietnamissa ajokorttia koskevat säännökset ovat yhtä selkeitä kuin kaikki muukin täällä. Paikallinen ajokortti pitäisi olla, mutta kukaan ei tiedä mistä sellaisen saa. Ilmeisesti vain Etelä-Vietnamista, ellei tunne oikeita ihmisiä. Jos mopo on tarpeeksi pieni moottoriltaan, korttia ei ehkä tarvita, kukapa näistä tietää. Mihinkään laittomuuksiin en tietenkään yllytä (hihi!), mutta olen kuullut muilta neuvoja, että jos poliisi yrittää pysäyttää kortittoman kuskin, pitää vain ajaa ohi. Niin lujaa kuin pääsee. Ilmeisesti poliisit eivät saa lähteä perään. Uskaltaisitko yrittää? Tämän säännön takia poliisit saattavat hypätä eteen yrittäessään pysäyttää ihmisiä (vietnamilaiset nimittäin ajavat myös ohi ihan järjestään), ja näin aiheutuu hengenvaarallisia tilanteita. Jos poliisi pysäyttää, tilanne on epävakaa, sillä poliisit voivat ottaa skootterin pois kortittomalta kuskilta. Toisaalta he eivät yleensä puhu englantia ja mieluummin päästävät menemään kuin yrittävät ratkaista ongelmaa ilman yhteistä kieltä.

Sissi

Skootterini, jonka olen nimennyt Sissiksi (minulla on ollut Suomessa lähes kymmenen autoa, joilla kaikilla on ollut nimi; on ollut Ressua, Myrttiä, Pedroa ja vaikka mitä, nyt kotona paluutani odottaa Pate), hajosi tässä eräänä päivänä kesken ajon. Sammui vain ja vauhti loppui ihan rauhallisesti. Kaksi tyttöä pysähtyi auttamaan pukatessani Sissiä korjaamolle, toinen veti minut oman skootterinsa kyytiin, toinen asettui Sissin kyytiin ohjaamaan, ja minun kuskini työnsi Sissin korjaamolle jalallaan. Sain surullisen diagnoosin: Sissin sydän on kuollut, täytyy vaihtaa uusi. Maksaa paljon. Koskaan en saanut tietää mikä oikeasti pyörää vaivasi, mutta niin se vain korjattiin ja vietnamilainen ystäväni varmisti ettei minua huijata. Maksu oli noin 60 euroa, puolitoista miljoonaa paikallista rahaa. Kuulostaako halvalta? Kysypä paikallisilta.

Ilman Sissiä olin kuitenkin ihan jumissa. Kaksi päivää ilman uskollista pyörääni tuntui kuin olisin menettänyt raajan. Täällä nimittäin julkisen liikenteen käyttö ei olekaan mikään simppeli juttu, kävely liikennekaaoksessa ilman jalkakäytäviä on tuskallista ja pyöräilyä en uskalla edes ajatella, siinä jos missä täällä kuolee.

Vaikka vähän hölmöilinkin parkkipaikalla, olen aika ylpeä siitä, miten olen oppinut paitsi ajamaan, myös luovimaan tuossa sekasotkussa. Onneksi liikenne antaa paljon anteeksi – jos menet liikenneympyrässä väärään suuntaan, moikkaat vain muita jotka ovat matkalla samaan suuntaan.