Tetsaamassa satumaisemien mutaradalla (Sapa edition)

On tullut aika kertoa miten maksoin itseni sairaaksi vesisateesta, sain oppaan vasten tahtoani, ryömin pitkin mutapolkuja riisiviljelysten välissä ja miksi taksikuski aukaisi kengännauhani. On tullut aika kertoa loppureissustani kuvankauniiseen, arvaamattomaan Sapaan.

 

Komeuksia näkyvissä

Edellisessä kirjoituksessani jäimme kohtaan, jossa olin juuri saanut ensimmäistä kertaa tuntumaa Sapan upeisiin maisemiin. Mitä en paljastanut oli se, että törmäsin lisäksi niin tyrmäävän komeaan mieheen, että olin autuaasti kävellä kaikkien maisemien ohi reissullani Cat Catin kylään. Omituistako? Muistuta tässä kohtaa mieleesi, millainen hymy oli Heath Ledgerillä, ja arvioi uudestaan. Ei lainkaan omituista. Onneksi pätkien palaava muistini palautti mieleeni mitä varten olin tullut Sapaan ja valitsin eri reitin kuin tämä hävyttömän hurmaavan hymyn omistaja.

Palatessani Cat Catista neuvottelin kyydin Silver Waterfallille, hopeiselle vesiputoukselle. Sapan keskustasta on hyvin helppoa saada kyyti. Keskustan aukiolla tungeksii pienellä alueella naurettavan paljon turisteja; aloin heti alkuun kutsua paikkaa päässäni turistimarkkinoiksi, sillä se on juuri se paikka, jossa paikalliset ottavat hanakan otteen turistista ja kiikuttavat tämän tai tämän rahat kauas pois. Ensi alkuun välttelin paikkaa tuntien vastenmielisyyttä koko konseptiin, mutta pian huomasin tuon paikan olevan paras kyydin löytämiseen.

Moottoripyörä- ja taksikuskit nuohoavat aukion laidalla kyytitarjouksia huudellen. Hinnat voivat olla tähtitieteellisiä verrattuna paikalliseen oikeaan hintatasoon jos ei huomaa tinkiä, tosin koska valuutan arvo on niin pieni, ei matkaaja siltikään maksa paria euroa enempää ylimääräistä. Vesiputousmatkasta taisin maksaa ehkä aavistuksen liikaa, mutta kuski oli todella rauhallinen, mukava ja odotti minua kierroksen lopussa palauttaakseen minut Sapaan – maksoin ihan mielelläni.

Thac Bac – Silver Waterfall, on näkemisen arvoinen. Kun Cat Catin kylän putoukset muistuttivat mutavyöryjä, Thac Bac näyttää putoavan suoraan taivaasta pehmeän vesihöyryn keskeltä. Kierros ei ole pitkä, portaita kiivetään jonkin verran, mutta putoukset ovat todella kauniita. Esteetikon unelmakohde. Olisin halunnut käydä myös keijujen luolassa, Lao Caissa, mutta sinne on Sapasta autolla hieman yli tunnin ajomatka, ja aikani oli kortilla.

 

Fansipan – vesisuihku korkeuksissa

Toinen päiväni alkoi edelleen märkien kamppeiden pakkaamisella ja – yllätys – reippaalla sateella. Valmiiksi märät kengät laskivat vähän tunnelmaa, mutta päätin kuitenkin lähteä katsomaan kehuttua Fansipania, Indokiinan korkeinta huippua. Paikalle voi vaeltaa, mutta vaelluksella yövytään vuoren rinteessä, ja siihen minulla ei tällä reissulla ollut mahdollisuutta. Huipulle menee köysirata, josta avautumia maisemia kehuttiin kovasti.

Epäröin. Sää oli kehno ja huippu sumun peitossa. Ja hinta lipulle on kallis, 700 000 dongia, eli noin 30 euroa. Olen kuitenkin niin monta kertaa jättänyt tällaiset kohteet väliin pihistellessäni, että päätin kuitenkin käydä kokeilemassa. Osaanpa sitten suositella. Ja matkalle luvattiin hienoja maisemia, vaikkei huipulla paljoa näkyvyyttä olisikaan.

Se oli hirveä reissu. Juu, matkalla riisipellot näkyivät aina välillä pilvien lomasta oikein komeasti. Enimmän aikaa kuitenkin katselimme pilviä. Huipun asema oli aivan täynnä töniviä ja joka suuntaan puskevia vietnamilaisia turisteja, makkaranmyyjiä. popcorninmyyjiä ja niin edelleen. Ulkona satoi ja tuuli, näkyvyys oli noin metrin eteenpäin. Ja hah – emme edes olleet huipulla. Huipulle meni oma erillinen vaununsa, joka maksoi lisää. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Ja jonotus tapahtui hirvittävässä ryysiksessä hyytävässä vesisateessa. Tällä asemalla oli vain ruokamyyjiä ja pari temppeliä. Katsoin jonoa, katsoin surkeaa keliä, katsoin uskotonta, nurin kääntynyttä sateenvarjoani ja heitin hyvästit Fansipanille. Suosittelenko? Tuollaisella kelillä en missään nimessä. Kauniilla kelillä voi olla hieno. En osaa sanoa.

 

kaappaus

Pettymystä nieleskellen suunta eteenpäin. Palasin Cat Catin kylälle ja päätin tällä kertaa ohittaa turistireitin ja lähteä patikoimaan kohti seuraavaa kylää, Y Linh Ho’ta. Kysyin suuntaa paikalliselta mieheltä ja tämä osoitti kohti mutaista, mutta kulkukelvollista tietä. Sade lakkasi, mieliala kohosi. Ympärillä aukesivat upeat maisemat, olin liikkeellä omassa rauhassani, voisin mennä minne haluan.

Jonkin aikaa taivallettuani vastaan tuli hmong-nainen kori selässään. En halua ostaa mitään, ajattelin, ja jatkoin yritin jatkaa matkaani. Nainen lähti kulkemaan samaa matkaa. Sano nyt mitä olet vailla jotta voin kieltäytyä, ajattelin taas, mutta nainen kulki vierellä ja rupatteli. Yritin jättäytyä jälkeen, jäädä kuvaamaan maisemia, mutta nainen odotti. Yritin kulkea nopeampaa kuin nainen, hah. Emäntä olisi koska vain juossut minut ketoon. Perhana.

Valitsemani tie olisi jatkunut oikealle yhtä laveana kuin aiemminkin, mutta nainen väitti tien Y Linh Ho’on lähtevän vasemmalle hyvin pientä, hyvin mutaista polkua pitkin jyrkästi ylöspäin. Epäröin taas. Varmistin monta kertaa. Kyllä, tämä on oikea reitti, nainen väitti. Lopulta päätin seurata ja ajattelin, että jos kylä ei kohta tule vastaan, minun on joka tapauksessa käännyttävä, jotta ehdin bussiin.

Siitä seurasi sellainen temppurata että enpä ole ennen kokenut. Kuvamateriaalia pahimmista kohdista ei valitettavasti ole, yritin vain pysyä pystyssä ja ennen kaikkea hengissä. Nainen kipitti kuin vuorikauris pikkuruisia polkuja, joita peitti usean päivän sateen aiheuttama monen sentin mutavellikerros, ja jotka olivat juuri niin liukkaita kuin miltä kuulostaa. Jyrkästi ylös, jyrkemmin alas. Kiipeä tuonne, juu juu, sinne penkereen päälle. Yli tästä koskesta kiviä pitkin. Välillä lähes konttasimme rinnettä ylös, välillä luistelin alas pitäen kiinni ruohonkorsista. Olin hiestä märkä, kenkieni väriä ei enää nähnyt ja lahkeet olivat polveen asti paksussa mudassa. Välillä ohitimme taloja, joiden ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä siinä vellissä ja jotka oli kyhätty kokoon milloin mistäkin, välillä meitä seurasi kana tipuineen, välillä vesipuhveli mäiskytteli ruohoa polun laidassa. Tajusin jossakin vaiheessa, että hitto, en tosiaan pääse täältä pois ilman tuota naista. Onnistui kaappaamaan minut.

Mutta ne maisemat.

Ne maisemat olivat kaiken sen arvoiset.

Jopa sen arvoiset, että loppusuoralla liukastuin, kaaduin kyljelleni mutaan ja muistutin Miyazakin elokuvan liejumörköä.

Lopulta nainen ilmoitti että Y Linh Ho päättyy tähän (anteeksi, missä kohtaa se oli?), Sapa on tuonnepäin, hänen kotinsa on tännepäin, haluan varmaankin ostaa häneltä jotakin. Alistuneena kohtalooni totesin ostavani (olihan se palkka opastuksesta) ja pienen tinkauksen jälkeen olin kaitaliinan onnellinen omistaja. Nainen paineli jo tuhatta ja sataa kohti kyläänsä.

Seisoin vartin purossa yrittämässä pestä pahinta rapaa pois, sillä olin sen verran kaukana, että tarvitsin kyydin Sapaan ehtiäkseni bussiini, ja arvelin, ettei kukaan ota tällaista rapakinttua kyytiin. Lieju ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Lähdin talsimaan.

Matkalla kysyin taas tietä eräältä mieheltä, joka nojaili mopoonsa. Tämä neuvoi ja tarjosi kyytiä, jonka kiitollisena hyväksyin. Mies haki vaimonsa kypärän, pisti sen päähäni, sovimme hinnan ja hurautimme keskustaan. Perillä pyyhin vaivihkaa vähän nolona rapaa miehen pyörän satulasta kaivaessani kuvetta kyydin maksaakseni.

 

missä säilytätte tavallisia ihmisiä?

Ehdin bussiin loistavasti, vaikkakaan en kivuttomasti. Ajava bussiyhtiö oli vaihtunut, ja tieto minun kyydistäni ei ollut mennyt perille. Selvittäessämme sotkua, kuski onnistui kuitenkin sanomaan (osaamatta englantia) ”paitasi on väärin päin”, ”rakastan sinua” ja ”pitää maksaa lisää rahaa” (onneksi vitsaili). Silmiäni pyöritellen kömmin yläpedille ja nukuin oikein sujuvasti kello kahteen asti yöllä, jolloin bussi kaarsi Hai Phongin asemalle.

Asemalla pysähdyin sitomaan kengännauhojani, jotka kyytiä kärkkymään tullut taksikuski avasi. ”Olet kaunis.” Närkästyneenä aloin solmia nauhaa uudelleen, jolloin hän avasi toisen kenkäni nauhan. Istuin jalkojeni päälle ja solmin nauhani huitoen kuskia samalla pois. Autoin puolalaisen pariskunnan löytämään itselleen kyydin majapaikkaansa, samalla kuski oli jälleen kiinni nauhassani (”Olet kaunis!”) kunnes polkaisin jalkaani ja paljastin hampaani.

Kävelin lyhyen matkani kotiin puoli kolmelta yöllä katsellen pho-keittoaan syöviä yökyöpeleitä katuravintolassa ja nauroin itsekseni. Olipa kyllä matka. On tämä erikoinen paikka asua.