Rahastuksen hajuinen Bangkok

Niin paljon kuin pidinkin illastamme Bangokissa, seuraava päivä oli kyllä aivan muuta.

Jotenkin matkustaessa usein iskee olo, että suurkaupungit toistavat itseään meni minne meni. Jokaisessa on omat hienot juttunsa, mutta jotta kaupungista saisi enemmän irti, pitäisi mukana olla kaupungin ja tavat tunteva tyyppi. Muuten reissu menee helposti vain turistikohteissa ryysäämiseksi, ja turistia osataan kyllä näissä paikoissa vedättää. Suurkaupungista ei oiken saa oikeaa kuvaa kyseisestä maasta; usein kuulee sanottavan, että ei Lontoo ole Englantia, se on Lontoo. Pietari ei ole Venäjää. Pariisi ei ole Ranskaa. Dublin ei ole Irlantia. Ja niin edespäin. Suurimpiin kaupunkeihin kehittyy oma kulttuurinsa, jota muokkaavat eri puolilta maailmaa tulevat asukkaat ja turistilaumat.

Minulla ei haittaa maksaa Vietnamissa pientä ”turistilisää” kun ostan esimerkiksi kadulta ruokaa. Hinnat ovat niin pieniä, että minulle sillä ei ole suurta merkitystä. Paikallisille sillä vähälläkin todella on merkitys. Toki ilahdun kun huomaan saavani tuotteet halvemmalla palatessani ostoksille uudestaan ja uudestaan, alan siis saada ostaa asiat ”oikealla” hinnalla. Nyt kuitenkin saimme kokea, miten kunnon koneisto käynnistyi tyhmän turistin höynäyttämiseksi.

 

Koneiston rattaissa

Bangkokissa rahan nostaminen tuntuu ryöstöltä. Joka ikinen laite halusi yhdestä nostosta kymmenen euron hintaisen korvauksen, vaikka kuinka yritin huijata systeemiä ja käydä läpi kaikki tarjotut vaihtoehdot. Suosittelen siis vaihtamaan rahaa valmiiksi.

Olimme ajatelleet käydä aamupäivällä katsomassa temppeliä, jota meille oli etukäteen kehuttu. Matkustimme ensin lähijunalla ja sitten vielä pitkähäntäveneellä (jonka kyydissä saa kampaus kyytiä ja kastuminen on todennäköistä), joka kuitenkin jätti meidät väärälle puolen jokea. Meinasin jo kilahtaa rannan kyltissä lukevasta rantautumismaksusta, mutta sitä ei onneksi peritty. Meidät ohjattiin menemään joesta yli lautalla, ja lähdimme etsimään lautan laituria.

Koska sopivaa kujaa ei löytynyt, kysyimme ohjetta eräältä kadulla maleksivalta paikalliselta mieheltä. Hän kertoi, että temppelissä ei ole mitään nähtävää – vasta auringonlaskun aikaan voi mennä. Outoa, ajattelin. Hän ehdotti että menisimme katsomaan palatsia ja Buddhan patsasta. Onko teillä karttaa? mies kysyi, ja kieltäessämme hän kiskaisi turistikartan esiin ja alkoi merkata karttaan kierrosta. ”Saatte kartan ilmaiseksi.” Hälytyskelloni alkoivat soida.

Mies kertoi paljonko kierros maksaa tuktukilla, ja kas, sieltähän juuri sopivasti kyseinen vehje kurvasi paikalle kadunreunasta. Koska hinta ei ollut suuri, päätimme kuitenkin käydä vilkaisemassa, vaikka aika alkoi olla kortilla. Yleensä välttelen tällaisia järjestelyitä kuin ruttoa, mutta lyhyen aikamme vuoksi emme keksineet mielekkäämpääkään.

Ensimmäisellä temppelillä kävimme katsomassa Buddhan patsasta, joka esittelijän mukaan on 700 vuotta vanha. Ja miten sattuikaan, kyseinen mies kertoi myyvänsä joskus Helsingissä eräässä koruliikkeessä koruja, jotka tuo Bangkokista. Villen höpöttäessä oppaan kanssa istuin matolla patsaan jalkojen juuressa silmät epäilyksestä sirrillään.

Matka jatkui, halusimme mennä katsomaan kaupungin suurinta patsasta. Ei, käydään ensin yhdessä kaupassa, totesi kuski. No niin. Koruliike, arvasin. Ja sinnehän meidät työnnettiin. Ovimies kumartaa ja naiset ja herrat ojentavat käsiään kohti vitriinejä.

Aina tällaiseen pakotettuun koruliikekäyntiin joutuessani ilmoitan jo ovella olevani kultaseppä. Tässäpä vinkki muillekin reissaajille! Jos korut ovat roskaa, sinun ei anneta tämän lauseen jälkeen enää vilkaistakaan niitä. Tälläkin kerralla myyjänainen kiidätti minut kiireen kaupalla vitriinien ohi kaupan perälle katselemaan matkamuistomagneetteja, sillä, kuten hän sanoi, ”eihän lomalla ole kiva tehdä samaa kuin töissä”. Koko joukko näytti helpottuneelta kun poistuin ostamatta mitään. Ulkona maksoimme lupaamamme rahat kuskille ja totesimme, että nyt on aika palata hotellille.

 

Neljä tuntia myöhässä

Olimme antaneet pois huoneemme avaimet, kun saimme tietää, että lentomme myöhästyy neljä tuntia. Työkaverini Ville, joka on sairastellut jo pitkään, alkoi taas olla huonovointinen. Tapoimme aikaa hotellin aulassa, hoidimme työasioita ja lennon myöhästymisen takia sain toimittaa puhelimitse aulan tuolissa roikkuen myös lupaamani haastattelun, joka oli tarkoitus tehdä vasta kotiin palattuamme. Ville nukkui aulan tuolissa.

Kulutimme tyhjästä ilmaantuneita tunteja pilvenpiirtäjien luona yrittäen löytää ostoskeskuksen, josta voisimme näppärästi löytää yhdestä paikkaa useamman asian, joita etsimme. Emme löytäneet! Täysin käsittämätöntä. Vain muutamia kahviloita ja pari hassua kojua. En uskaltanut raahata Villeä perässä kovin kauaa, joten lopulta luovutimme, ja lähdimme kentälle todella ajoissa.

Se olikin oikea valinta. Yksi asia vietnamilaisten kanssa toimiessa on tullut selväksi, nimittäin se, että asioista saadaan aina aikaan hirvittävä sotku. Check in oli tupaten täynnä vietnamilaisia, joilla kaikilla oli jokin valtavan suuri ongelma. Tai noin yhdeksänsataa laukkua ja pakettia. Tai jotakin muuta jännittävää. Nyt jo kuumeinen Ville istui lattialla kauempana, minä jonotin. Odotuksessa meni yhteensä pari tuntia, eikä kone ollut lopulta puolillaankaan ihmisiä. Olimme olleet ”hyvissä ajoin” ehtiäksemme syödä ja ostaa toimistolle tuliaissuklaata, mutta saimme hoitaa ruokailut tuhatta ja sataa juosten lähtöportille heti haarukan kilahdettua lautaselle.

Oli erikoista palata kotiin. Kotiin Vietnamiin. Kotiin Vietnamiin ulkomaanreissulta. Kävellä kotikatua, joka nyt on jo niin tuttu, ja mennä nukkumaan omaan kivikovaan sänkyyn.

Tänään lähdenkin seikkailulle Pohjois-Vietnamiin, Sapaan. Yöbussini, jossa pitäisi olla jopa sänky, lähtee illalla oppituntieni jälkeen. Minulla on kokonaiset kolme päivää vapaata (Vietnamissa on maanantaina itsenäisyyspäivä ja lauantain junailin ihan itse), ennenkuulumaton onni!