Taistele vai pakene?

Istuin salin lattialla ja yritin epätoivoisesti psyykata itseni uskomaan, että vastassa ei voi olla mitään, mistä en oikeasti selviäisi. Sitten pojat vetivät veitset esiin, ja yhden punaisen sekunnin ajan harkitsin haihtuvani ovesta ja lujaa sittenkin.

 

bambumiekkailua

Olen jo pitkään ikävöinyt harrastusta joka haastaa fyysisesti ja on vielä hauskaakin. Salitreeni kun on makuuni vähän yksitoikkoista. Työkaverini Gayathrin ehdottaessa minulle kendoa, japanilaista miekkailulajia, lähdin ilomielin matkaan. Kokeilen uusia lajeja melko ennakkoluulottomasti, kaverin kanssa on helpompaa mennä ja taistelulajit ovat kiinnostavia.

Kendo-treenit pidettiin paikallisella urheiluhallilla, jossa pelattiin ennen meidän vuoroamme sulkapalloa. Hallilla kaikki pelaavat ulkokengissä, vaikka lattia on ihan tavallinen sisäpelihallin lattia, minkä takia vakiharrastajien suorittamasta kuuraamisesta huolimatta lattia oli aika tahmainen asettuessamme avojaloin asianmukaisiin tervehdyksiin. Meidän lisäksemme paikalla oli neljä nuorta miestä, joista yksi oli ohjaaja. Herroilla meni hieman palikat sekaisin läsnäolomme takia. Treeneissä ei ole koskaan tainnut olla yhtäkään naista ja se, että olen täysin aloittelija, enkä edes puhu vietnamia, aiheutti harmaita hiuksia ohjaajan tummaan kuontaloon. Reippaasti kuitenkin huidoin menemään bambumiekallani, opettelin japaninkielisiä huutoja ja harjoittelin jalan oikeaoppista liu’utusta. Kendo oli mukavaa, mutta tästäkin lajista jäin edelleen kaipaamaan vauhtia ja rytinää – toki taistelukin kuuluu olennaisesti kendoon, mutta samoin siihen liittyy hyvin paljon rituaaleja sekä asennon ja askeleiden hienovaraista hiomista. Arvelin kärsivällisyyteni tulevan tässä vastaan ja päätin jatkaa etsintää.

 

 

Pureminen, sormien työntäminen silmiin ja iskut nivusiin kielletty

Löysin Hai Phongin Facebook-ryhmästä kanadalaisen ohjaajan ilmoituksen jujutsusta. Etsin vähän tietoa ja ajattelin kokeilla, mikäpä ettei. Ohjaaja ilmoitti treenien olevan joka päivä sunnuntaita lukuunottamatta aamuisin ja iltaisin, harjoituspäivät voi valita itse. Siispä eräänä iltana hyvissä ajoin hyppäsin skootterin selkään ja lähdin etsimään treenipaikkaa.

GPS-karttani näytti minun olevan perillä erään koulun kohdalla. Katselin hämilläni ympärilleni, mutta koska portista kulki muitakin, arvelin treenien olevan ehkä jossakin koulun jumppasalissa. ”Kolmas kerros” luki saamassani ohjeessa, joten yritin hurauttaa portista sisään. Olin tietysti ainoa, joka pysäytettiin.

Ovivahti ei puhunut englantia, mutta ystävällisen sivullisen avustuksella sain ilmaistua, että minulla on treenit koululla. Ovivahti ja minua auttanut nainen katsoivat toisiaan epäillen, mutta päästivät sisään. Seuraavan viidentoista minuutin ajan juoksinkin portaita ylös ja alas etsien edes jonkinlaista liikuntasalia, mitään ei löytynyt. Tunnustin itselleni olevani väärässä paikassa ja hieman hämillisesti hymyillen vilkutin ovivahdille poistuessani.

Nyt katsoin tarkasti rakennusten numeroita ja varmistin vielä viereisen, varsin hulppean pytingin vahdilta, että tämä tosiaan on oikea osoite. Taas aloin laittaa skootteria parkkiin. Rakennuksessa on myös hieno ravintola ja parkkivahti kysyikin olenko tullut syömään. Vilkaisin Star Wars -paitaani ja treenihousujani ja puistelin päätäni. Paremman yhteyden puitteessa huidoin ilmaa kuin nyrkkeillessä. Mies nauroi, nyökkäsi ja päästi minut kiipeämään marmoriportaita.

Löysin pienen etsiskelyn jälkeen oikean salin ja ohjaaja otti minut vastaan. Hän katsoi minua ja sanoi epävarman kysyvästi ”Sinähän olet tullut MMA-harkkoihin?”. Tuijotin miestä silmät lautasen kokoisena, kokosin itseni, hymyilin valloittavasti ja vastasin ”joo”. Ohjaaja kertoi että jujutsua treenataan joka toinen päivä, MMA-harkat pidetään joka toisena. Edelleen hymyillen koko hammaskalustollani ilmoitin päättäneeni kokeilla molempia. Sitä en kertonut, että minulla ei ollut aavistustakaan, mitä MMA tarkoittaa.

Ohjaaja esitteli salin sekä ”pukuhuoneet” joissa oli pari koppia sekä pari puista pientä paljua ilmeisesti kylpemiseen (en ole varma oliko naisille ja miehille erikseen, ei ehkä ollut) ja osoitti salin laidalla olevia nuoria miehiä: ”He ovat meidän treeniryhmästämme. Tyttöjä ei tässä porukassa ole nyt ollut.” Siinä katsellessani pojat vetivät esiin pari isoa veistä ja alkoivat pyöritellä niitä. Tunsin kauhun valuvan jalkoihini – pakene vai taistele? – ja heti ohjaajan kääntyessä toisaalle syöksyin etsimään repusta puhelimen, jotta voisin googlettaa.

Vapaaottelu.

Olin tullut vapaaottelutreeneihin.

 

kohta katsotaan ketä naurattaa

Yritin tsempata itseni taas elävien kirjoihin. Harkkojen alkaessa huomasin muiden virnistelevän huomatessaan minun tulevan lämmittelyyn mukaan. Ylpeyteni nosti sähäkästi päätään ja kipinöivän katseen kera päätin, että minä teille vielä virnistelyt näytän.

Ja niinpä sitten jo alkulämpässä revin täysillä (näyttämättä kertaakaan merkkiäkään väsymyksestä). Kuperkeikat ja takaperinkierinnät menivät akrobatiaharkkamuistista, ja jopa kammoamani kärrynpyörät vedin kunnialla kotiin silkalla kiukulla. Sen jälkeen potkittiin, nyrkkeiltiin, opeteltiin kuristamaan ja vääntämään käsivartta sekä nostamaan vastustaja ilmaan ja heittämään tämä lattiaan. Olisin treenin puolesta ollut valmis ensimmäisen vartin jälkeen, mutta sisulla – minähän en kesken jätä – vedin läpi 90 minuutin harjoitukset. Juuri kun luulin että nyt vielä tehdään loppuverryttelyt, tehtiinkin loppulankutukset.

Lopuksi minua pyydettiin täyttämään lomake, jonka kysymysten kanssa kiukkuilin. Minä päivinä haluaisit treenata? – No vaikea sanoa kun aikataulu vaihtelee. Mikä on painosi? – Mitä se teille kuuluu? Mikä on tavoitepainosi? – Anteeksi, mikä? Montako kertaa urheilet viikossa? – Olen opettaja, koko elämäni on yhtä urheilua. Mitä lajeja harrastat? – No näköjään yllätyksiä.

Ohjaaja kävi virnistämässä lopuksi huikatessani kiitokset, että toivottavasti ei ollut ihan kauheaa. Taioin kasvoilleni ovelimman hymyni ja totesin, että nähdäänpä seuraavalla kerralla. Ja totta puhuakseni pidin niistä treeneistä ihan oikeasti. Sain tehdä montaa lajia, harjoitukset olivat kokonaisvaltaisia ja nopeatempoisia, ja kuitenkin yllättävän paljon aivotyötä vaativia. Aion mennä toisenkin kerran.

 

Parkkihallin vahdit höpöttivät vietnamiksi minut nähdessään, löivät ilmaa ja nauroivat. Nauroin myös, näytin pari iskua ja potkun ja heillä oli ratkiriemukasta. Lähtiessäni minut pysäytettiin ovella (aina minut!) ja ehdin jo ajatella ärtyneenä, että nyt saadaan taas selvittää jos vaikka mitä. Miehet halusivat kuitenkin vain minun laittavan etuvalon päälle kun oli pimeää, ja vilkuttelivat iloisesti perääni. Hymyilin koko matkan kotiin.

 

 

Huomenna onkin edessä pikareissu Bangkokiin! Hauskaa!