Elämäntaparemontin kynnyksellä

Elämäntaparemontti. Hyi, sanakin inhottaa. Ensiksikin remontteihin, oli kyseessä sitten kroppa tai kylppäri, liittyy aina paljon vaivaa, vaikka lopputulos olisi kuinka miellyttävä. Lisäksi epäterveelliset elämäntavat ovat niin uskomattoman mukavia ja helppoja, että tietoinen suunnan muuttaminen saa ajatuksenakin naamani ruttuun kuin olisin saanut annoksen sitruunaa (ilman suolaa ja tequilaa). Itse asiassa remontoisin mieluummin kylppärin käyttäen pelkkää teelusikkaa kuin remontoisin elämäntapojani.

Nyt saa riittää

Oltuaan kaksi kuukautta sairaana ihminen kuitenkin alkaa näköjään muuttaa kurssia hampaita kiristellen. Kämppikseni Ville reagoi sairasteluun pudottamalla jatkuvasti lihaa ruokavaliostaan – ensimmäisen sairaalareissun jälkeen lähti punainen liha, tämän toisen jälkeen näyttäisi lähteneen myös kana. Hänen ruokavalionsa painottuu siis jatkossa (ainakin toistaiseksi) kalaan ja kasviksiin. Muutettuaan Vietnamiin Ville onkin pudottanut muutenkin reippaasti painoa salitreenin lisäämisellä ja syömisen vähentämisellä – nyt on kuitenkin aika meidän molempien alkaa tarkastella ruokavaliotamme kokonaisvaltaisesti. Itse olen ollut sairaalassa kerran, eikä ole pienintäkään kiinnostusta mennä uudestaan.

Veljeni vaimo on lääkäri ja totesi lakonisesti minun kauhistellessani sairastelemistamme, että uuteen bakteerikantaan totuttautuminen kestää aikansa ja sairastaminen voi kestää pitkäänkin. Mutta mitä muuta voimme tehdä kuin odottaa? Minun on tartuttava toimeen, en kestä istua käsieni päällä toimimatta. Siispä aloin tarkastella miten elämäntapani ovat muuttuneet muuton myötä.

Yksi tärkeimmistä asioista on, että lähes kolmeen kuukauteen en ole harrastanut juuri mitään liikuntaa! Ulkona liikkuminen on täällä liikenteen ja kuumuuden takia niin tuskaista, että mihinkään ei tee mieli kävellä. Liikun eniten skootterilla, mikä onkin täällä maan tapa. Mitään harrastusta ei tietenkään ole ollut, pelkkä ajatuskin siitä että alkaisin vääntää aikatauluista ja maksuista kielimuurin yli väsytti järjettömästi.

Mutta minähän olen harrastanut liikuntaa koko elämäni! En todellakaan ole mikään himourheilija, lihastreenit saavat tylsyydellään aikaan pelkkiä puistatuksia. Ensisijainen kriteerini liikunnalle onkin aina ollut, että sen pitää olla hauskaa. Olen melko kilpailuluonteinen (tässä kohtaa tiedän kaikkien tuttavieni nauravan likaisesti sanalle melko), ja siksi yritän hiukan vältellä kilpaurheilua. Alan nopeasti vaatia itseltäni aivan liikaa ja lopulta revin pelihousuni ja jätän koko touhun kun huomaan etten voi olla huippu. Tai ehkä voisin, mutta olen lopulta liian laiska olemaan huippu. Siksi olen kokeillut noin miljoonaa eri lajia, joista kieltämättä olen useimmista tykännyt kovastikin, mutta olen jättänyt lajit joko itseäni liikaa piiskattuani tai tylsistyneenä rutiineihin.

Levottomalle mielelleni sopivat erinomaisesti Jyväskylän Parkourakatemian ja Sirkuskoulun tunnit, joilla kävin vuoden ajan ennen muuttoani. Sain valita lukuisista vaihtoehdoista eri akrobatialajeja, parkouria, liikkuvuustreeniä tai vaikkapa käsilläseisontaa, se oli ihanaa. Ja kaiken lisäksi olin niin huono ja siellä oli joitakin niin äärettömän taitavia harrastajia, että oli pakko laittaa leuka rintaan ja aloittaa ihan alusta. Antaa itselleen lupa olla surkea ja kehittyä hiljalleen. Siellä myös hyvin äkkiä aiheuttaa itselleen ison vahingon jos alkaa pullistella olemattomilla taidoilla.

Ujo askel kohti liikuntaa

Nyt siis kuitenkin huomasin käyttäväni täällä vapaa-aikani aivan muihin asioihin kuin liikuntaan. Ei ole ihmekään että ihminen sairastaa kun kroppaa ei käytetä muuhun kuin pitämään pää pystyssä. Siispä kipitin sille ensimmäiselle siedettävän näköiselle (itse asiassa oikein hyvän näköiselle) salille, jonka löysin ja jossa tiesin olevan vaihtoehtoja salitreenille. Puntteihin nimittäin kyllästyn viikossa.

Kassalla oli ensin kaksi ihmistä, kumpikaan ei puhunut englantia. Kohta paikalla oli kolmas kielimuurikaveri. Ja sitten neljäs. Lopulta kassan takana seisoi varmaankin kymmenen ihmistä ällistelemässä tuota outoa valkoista rääpälettä, joka haluaa jotakin, mutta mitä? Kun olimme jo todennäköisesti kaikki luovuttamassa koko projektin, tuli paikalle salin ainoa englantia puhuva työntekijä. Kassan takana oltiin niin riemuissaan, että lähes onnenkyyneleitä oli havaittavissa. Minä lähdin kiertämään tämän pikkuisen mimmin perässä salin eri tiloja ja erityisesti riemastuin löytäessäni varsin suomalaistyylisen saunan.

Nyt siis olen maksanut itseni sairaaksi salijäsenyydestä, minkä luulisi motivoivan edes jonkinmoiseen aktiivisuuteen (olen aika pihi). Seuraavaksi pitäisi suunnata katse ruokavaliooni, joka koostuu pääasiassa sokerista.

Onko pakko?