”Olet laihtunut, näytät kauniimmalta” – fyysisistä muutoksista

stressisyöjä

Eräs lukijani esitti taannoin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miten muutto vieraaseen maahan ja kulttuuriin on vaikuttanut meihin fyysisesti. Olen sittemmin miettinyt asiaa paljon, sillä fyysisiä muutoksia tosiaan on, samoin kuin muutoksia elämäntavoissa. Suuret elämänmuutokset vaikuttanevat aina myös kehoon mielen lisäksi, ja näitä muutoksia on terveellistä tarkastella, etenkin, etteivät negatiiviset muutokset jää pysyviksi.

Valmistautuessani muuttamaan Suomesta hoidin yhtä aikaa opetustyötäni, rehtoriopintojani, muuttoon liittyviä asioita sekä tulevan työni valmistelua. Kun ennen kävin Parkourakatemian ja Sirkuskoulun tunneilla monta kertaa viikossa, ehdin käydä enää vain silloin tällöin. Kevät on kaikille opettajille kiireistä aikaa vaikkei olisikaan muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, ja normaalien kevätkiireiden lisäksi olin heittänyt aika monta muutakin palloa ilmaan yrittäen nyt räpiköidä niitä kaikkia hallintaan.

Yksi kiireiden seurauksista oli, että ruokavalioni koki totaalisen romahduksen. Elin nopealla valmisruualla ja kiskoin sokeria päivittäin. Podin asiasta huonoa omatuntoa, mutta näiden keinojen avulla jaksoin painaa erilaisten töiden parissa aamusta iltaan. Kauhistellessani sokerikierrettäni eräälle psykologina toimivalle tuttavalleni, tämä totesi, että keho tietää mitä tarvitsee, ja yhtäkkinen sokerihimoni on seurausta jostakin, joka loppuu aikanaan. Lopulta päätin antaa itselleni armoa ja totesin, että voin syödä vaikka jonkun naapureista tässä tilanteessa ja annan sen itselleni anteeksi, koska stressitila ei jatku loputtomiin ja arki asettuu jälleen jossakin vaiheessa. Naapurit olivat kaikki vielä onneksi paikalla lähtiessäni, tarkistuslaskin heidät ennen muuttoa.

nirsoilua ja sairastamista

Vietnamissa päälle iski paitsi pökerryttävä kuumuus, myös uudet ruoka-aineet, bakteerikanta ja uudet kiireet. Syömme edelleen aina ulkona ja keittiötämme käytetään lähinnä juomien ja aamupalajogurttien säilömiseen jääkaapissa. Ostin eilen leivänpaahtimen, joten nyt voimme lisäksi kotona paahtaa leipää, ja hedelmiä pyrimme myös pitämään käsillä. Ruokaa emme kuitenkaan laita. Olemme kaikki kotona eri aikaan, ja ruoka-aineiden ostaminen ja niistä jonkin järkevän valmistaminen ylittää roimasti vaivannäössä sen, että joko käy ostamassa euron-parin hintaisen ruuan lähikadulta tai tilaa ruuan kolmella-neljällä eurolla. Tunnustettakoon vielä, että olen todennäköisesti yksi Suomen surkeimmista kokeista, jolle puuron keittäminen on koettelemus, josta tarvitaan viikon toipumisaika.

Ja entäs ne bakteerit sitten! Meillä ei ole aavistustakaan mistä on turvallista ostaa ruokaa ja mistä ei, siispä syömme yleensä paikoissa, joissa näkyy olevan muutakin porukkaa. Viime lukuvuonna minulla ei ollut yhtä ainutta sairaslomapäivää – nyt olen ollut kaksi kuukautta sairaana käytännössä koko ajan. Flunssa, yskä, bakteeritartunta (sairaalareissu), selkäkipu, jälleen yskä… Kälyni on lääkäri ja totesi vain, että uuden bakteerikannan takia saan käydä uudelleen läpi koko ”lastentautien” kirjon. Ja minähän käyn. Ja jotta en pääsisi liian helpolla, riuhdoin skootteria sellaisen ostettuani siihen malliin että selkälihakseni tekivät täyslakon ja silmien liikuttaminen sattui niin, että olin itkeä katsoessani muualle kuin suoraan eteenpäin. Lisäksi kaikki ovat niin huolissaan että hyppivät tasajalkaa. Jos esimerkiksi oppitunnin jälkeen en hymyile, heti tiedustellaan huolestuneen näköisenä olenko väsynyt. Yritän sanoa, että suomalaiset eivät ajatuksissaan ollessaan juuri virnuile ellei ole pahat mielessä. Ei mitään hätää. Toni lähti eräänä päivänä aiemmin töistä oltuaan joka päivä toimistolla myöhään ja ajatteli katsovansa vähän TV-sarjoja ja lepäävänsä. Tonin assistentti laittoi minulle paniikkiviestin, että minun on huolehdittava Tonista, Toni on sairas, ja assari itse on työmatkalla. Olemme kaikki suurennuslasin alla.

Kuten olen tunnustanutkin, olen melko ronkeli ruuan suhteen ja opettelen vielä Vietnamin kulinarististen elämysten (lue: katastrofien) maailmaa. Pari päivää sitten menimme lounaalle erääseen katuravintolaan, jossa meille tuotiin nuudelia, tofua ja – jotakin. Yritän vähentää sianlihan syömistä (eivätkä rustot ollenkaan houkuta tarttumaan syömäpuikkoihin), tofu on… no, sanotaanko että aika mietoa, ja siksi yritin tiedustella, mitä viimeinen vaihtoehto on. Lihaa? Kuulemma ei. Kalaa? Ei. Merielävää? Ei. Kasvista? Ei. Sientä? Ei. Valehteletko? ”Ehkä vähän.” Maistelin palasta varovasti ja totesin sen maistuvan kalalta, mutta olevan kumimaisempi suuntuntumaltaan. Työkaverini etsi puhelimestaan kuvan valkoisesta kalmarista ja näytti sitä minulle hymyillen.

Koska ruoka on niin vierasta ja kuuma sää vie ruokahalun, pysyvät annoskoot usein hyvin pieninä. Millä siis selviän päivästä? No kas kehveliä, sokerilla. Yritän kuitenkin tukea onnetonta ruokavaliotani syömällä hedelmiä, jogurttia ja vihanneksia. Lähikadun makkaraleipäkauppias antaa meille jo muuten oikean hinnan turistihinnan sijaan, mikä sinänsä on jo voitto. Nyt täytetty leipä kananmunalla, makkaroilla ja vihanneksilla maksaa enää 15.000 dongia, eli noin 0,5 euroa. 10.000 dongilla saa naapurista ostettua vastapuristettua hedelmämehua akuuttiin vitamiinintarpeeseen.

Luulisi, että paino tippuisi näissä olosuhteissa nopeasti. No ei tipu. En vieläkään ole saanut nestetasapainoa kohdalleen ja olen turvoksissa kuin jouluaterian jäljiltä. Ville saa kyllä painonsa tippumaan, mutta hän käykin salilla ja ei lisäksi syö mitään. Vaan ei hätää, vahdin nykyään rasittavuuteen asti, että jotain menee välillä suuhunkin. Liikuntaa en itse jaksa vielä juurikaan kävelyä kummemmin harrastaa, mutta tavoitteenani on säiden hieman viiletessä löytää itselleni harrastus. Onko se sitten Zumbaa vai karatea vai potkunyrkkeilyä, saapa nähdä.

Sivuhuomautuksena: Kirjoittaessani tätä artikkelia kävin välillä opettamassa koulullamme. Koulun parkkipaikalla vastaan tulee oppilaan äiti, jonka kanssa en ole tainnut jutella koskaan. Hän kysyy olenko sopeutunut ilmastoon, kun kerron että hiljalleen varmaan kun ei enää ole niin hiki koko ajan, hän sanoi iloisesti sen johtuvan varmaankin painonpudotuksestani. ”Sinultahan on lähtenyt, mitä, kaksi – kolmekin kiloa. Näytät kauniimmalta sen ansioista!” Tuijotin naista mykkänä, tekonauroin tekoilahtuneesti ja luikin sisälle. Olen tyytyväinen omassa kehossani ja koen kiusalliseksi painonmuutosten arvioinnin.

Neiti takkutukka lumpeenkukka, kompuroiva raitasukka

Vinkeä muutos on tapahtunut lisäksi hiuksissani. Olen aina tykännyt pitää hiukset suorina, ja Suomessa ne myös pysyvät suorina ellei sada. Täällä minun ei tarvitse hiukset suoristettuani kuin kävellä alakertaan ja kiharapilven takaa ei enää edes näe eteensä. Jos olet katsonut Frendejä yhtä uskollisesti kuin minä, muistanet miten Monican hiusten kävi Barbadoksella. Kyllä, sama juttu. Olen kysynyt apua paikalliselta kampaajalta ja jonkinlainen interventio on luvassa. Ensiapuna leikattiin hiuksista viikonloppuna reippaasti mittaa pois.

Iho on suojattava aina auringolta, pilviselläkin säällä UV-säteily on täällä voimakas. Paikalliset suojautuvat sateenvarjoin ja pitkähihaisin ohuin takein, minä olen toisteiseksi tukeutunut aurinkorasvaan. Ajotakin osto lienee kuitenkin pian ajankohtainen. Olenhan jo hankkinut hengitysmaskinkin tiepölyn ja pakokaasujen takia – ja itse asiassa piiloutuessani kypärän ja kasvomaskin alle erotun skootterilla huristellessani kaikista vähiten muista, mikä on huojentavaa.

Paikallisiin terveysvinkkeihin en oikein uskalla luottaa. Rannalla näin jonkinlaista kuppausta, jossa kuitenkaan ei ihosta imetty ollenkaan verta pois. Lasipullo laitettiin nurin, sen alla käytettiin tulitikkua ja sitten se laitettiin vain selkään. Mahallaan makaavien hoidettavien selän iho imeytyi syvälle sisälle pulloon, ja rannalla saattoikin nähdä hoidoissa käyneitä, joilla oli suuria, pyöreitä mustelmia selkä täynnä. Lääkkeitä myydään apteekissa kyllä, mutta ”tavallisten” apteekkilääkkeiden lisäksi tarjolla on toki myös esim. kiinalaisia lääkkeitä sekä luontaistuotteita, jotka tehdään vaikkapa linnunpesästä. Länsimaalaisen lääketieteen rokotettuna lapsena pysyttelen kaukana näistä poppakonsteista.

Ai niin tosiaan, se että jouduin sairaalaan saattoi johtua kuulemma siitä, että koulumme henkilökunta ei ollut muistanut toimittaa kiitosrukouksia asianmukaisesti työskentelyn alettua. Onneksi tilanne korjattiin nopeasti. Nyt kun vielä keksisin oikean uhrilahjan yskänpoistoon, tämä vaiva nimittäin alkaa kahden ja puolen viikon jälkeen olla vähän kulunut vitsi.