Mediapeliä

Maailma on avoin

Konferensseja, hotelleja, ulkomaanmatkoja, televisiokuvauksia, mainoskuvauksia, luentoja, videopuheluita ympäri maailman. Kuulostaa ihan opettajan työltä, vai mitä? No ei kuulosta perinteisessä mielessä, mutta sitä se silti on. Ainakin tämän opettajan työ, ainakin joskus.

Aiemmin olen kuvannut toisinaan nykyisen työni hankalia hetkiä ja raadollisia puolia. Open työhön, myös ulkomailla opettavan open työhön, liittyy onneksi myös ihania hetkiä, onnistumisen juhlaa, hillittömän naurun purskahduksia, voimaannuttavaa kiintymystä sekä kiitollisuutta. Ja kun oikein tällää itsensä sopivaan paikkaan, siihen liittyy tämän lisäksi myös edustamista, julkisuutta ja upeita kokemuksia jotka jaetaan ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Kaksi ensimmäistä toki voidaan luokitella sekä hankalaksi että hienoksi puoleksi, ja useimmiten ne kuuluvat molempiin sarakkeisiin.

Itse hieman levottomana sieluna pohdiskelin valmistuttuani hippusen huolestuneena tulevaa työuraani. Opettajan työssä ei ole juurikaan etenemismahdollisuuksia, ja vaikka omaa työnkuvaansa voikin muunnella erilaisilla projekteilla sun muilla, itse opetustyö on aina opetustyötä. Kyllä, minä rakastan opettamista, se on ihanaa, ja olen siinä hyvä. Minun on vain vaikea kuvitella tekeväni mitään työtä vuosikymmenten ajan. Lisäksi minulla on ikuinen polttava tarve oppia, ja vieläpä mieluiten alan kuin alan parhaista parhaimmilta, kehittyä, päästä vaikuttamaan, saada aikaan muutosta asioissa, jotka koen vääriksi tai ongelmallisiksi. Voi idealistia.

(Jos esimerkiksi NASAlta joku sattuu lukemaan tämän, haluan antaa tiedoksi, että minusta ei ehkä ole avaruusteknologian puolen asioissa valtavasti hyötyä, mutta tulen mielelläni johonkin tilaisuuteen vaihtamaan ajatuksia. Ihan pullakahvikokouskin riittää.)

Viime syksynä pääsin onnekkaiden sattumien kautta osallistumaan HundrED Globaliin, voittoa tavoittelemattoman suomalaisen järjestön tapahtumaan, jossa nostetaan esille vuosittain sata opetuksen ja koulutuksen innovaatiota maailmalta. Oli upeaa ja inspiroivaa kuunnella oman alansa visionäärien työstä ja saavutuksista ja ymmärtää, miten paljon mahdollisuuksia opetusala oikeastaan tarjoaa. Kolme päivää killuin kuplassa, jonka sisällä kaikki näytti mahdolliselta. Oman työpöydän ääressä rakkaassa kyläkoulussani kaikki tuo näytti kuitenkin taas aika kaukaiselta. Liekki jäi kuitenkin palamaan, ja kas – tuo liekki on lyhyessä ajassa tehnyt minusta paitsi yrittäjän, myös tuonut minut Vietnamiin.

 

Media-apina

Perjantaina koulullamme kuvattiin ohjelmaa Hai Phòngin paikallistelevisioon. Vaatteisiini kiinniteltiin mikkejä, luokkaani järjestettiin uudelleen ja uudestaan ja uudestaan sain sanoa kameroille sanat ”Hello students! Hello TV!”, kunnes kuvausryhmä oli tyytyväinen, ja jatkoimme seuraavan osion kuvaamista. Siitä oli glamour kaukana.

Jokaisen englannin keskustelutunnin aluksi teemme kyseisen ryhmän kanssa jonkin pöhkön lämmittelyharjoituksen, melko usein GoNoodlen (suosittelen lämpimästi) MooseTubesta. Päätin, että teemme saman kameroiden edessä. Yksi oppilaistani (jotka ovat varhaisteinejä) katsoi minua kauhistuneena:

– Koko Hai Phong näkee kun me tanssimme sitä tyhmää tanssia!

– Niin? Ainahan me niitä tanssimme.

– Siinä on se tyhmä lehmä!

– Hirvi.

– Tyhmä hirvi!

Nostan hattua mukuloille siitä, että he tosiaan tanssivat sen tanssin, ja todellisuudessa hyvillä mielin, vaikka pokkaa se kyllä vaati. Saa nähdä miltä tulos näyttää.

Tänään oli tarkoitus pitää vapaapäivä, mutta heh, löysinkin itseni heti aamulla seminaarista Hai Phongin hienosta hotellista. Suurin osa tilaisuudesta oli vietnamiksi, mikä ei varsinaisesti tee siitä lainkaan mielenkiintoisempaa, mutta pääsinpähän käymään vessassa, jonka kaiuttimissa Bing Crosby lauloi pehmeällä äänellä tehdäkseen istunnosta miellyttävämmän.

Vietnamilaiset muuten puhuvat mielellään ja paljon, erilaiset juhlapuheet tai esitykset venyvät pitkiksi monologeiksi, ja mahdollisiin kysymyksiin vastataan todella pitkän kaavan kautta. Mutta mihinkään ei ole kiire, koska täällä mikään aikataulu ei ole pitävä.

Koska koulumme on yritys, jonka toimintaa täytyy mainostaa, saa kameroiden läsnäoloon tottua. Kerran esimerkiksi löysin  yllättäen Facebookista videon, jossa laulan päiväkotilaisten kanssa laulua, jossa lasketaan varpaita. Sen oli kuvannut päiväkodin johtaja puhelimellaan opetustuokion aikana ja tietysti laittanut heti nettiin. Toisinaan joku tipahtaa oppitunnille ottamaan kuvia, jotka tunnin jälkeen löytyvät somesta. Välillä järjestetään näytöstunteja, jotka kuvataan ja näytetään televisiossa tai joista tehdään mainosmateriaalia. Onnistun olemaan kaikissa kuvissa aina suu auki (mistä sekin mahtaa johtua), enkä näytä koskaan niin coolilta kuin kuvittelin. Kuin toivoin. Kas kummaa, ettemme Villen kanssa koskaan ole innoissamme, kun saamme kameraryhmän vierailulle.

Työtehtävien kirjo pitää kuitenkin mieleni rauhallisena ja nälkä kasvaa syödessä; uudet tavoitteet ja toiveet kasvavat ja itävät kuin kevätsipulit. Idealisti sisälläni haluaa uskoa siihen, että vielä pääsen muuttamaan asioita paremmiksi isolla mittakaavalla.

 

Miten meillä menee

Vielä muutama ajankohtainen kuuluminen:

1) Itse en ole joutunut uudelleen sairaalahoitoon, mutta nyt sinne on päässyt kämppikseni ja työkaverini Ville. Mitään hätää ei onneksi ole, mutta ilmeisesti ruuasta saatu bakteeri aiheutti kovan kuumeen ja on vetänyt kaverin voimat aika vähiin. Kävin tänään viemässä tuliaisina alushousuja ja ristikkolehden, ja onneksi sama huumori kukkii sairaalasängyn pohjallakin.

2) Olen oppinut ajamaan skootterilla! Nyt molskahdan jo varsin sujuvasti liikenteen sekaan ja luovin (melko) ketterästi ainakin kodin ja työpaikan välillä. Muuallakin, jos vain saan opastuksen. Valitettavasti skootterin lisävarusteista puuttuu navigaattori. Vaikka liikenne täällä on sanalla sanoen kaoottista ja säännöllisen säännötöntä, puuttuu täällä tienpäältä myös Suomessa tuttu kiusaaminen ja joustamattomuus. Kyllä, ihmiset saattavat hyvinkin tehdä uukkarin keskellä katua, tulla väärällä kaistalla vastaan, sukeltaa mahdottomiin rakohin ja yllättää monin muin tavoin, mutta kaikki ovat siihen niin tottuneita, että muut vain olkaa kohauttamatta väistävät ja jatkavat matkaansa. Liikenne soljuu ympärillä kuin vesi sormien välistä. Suomessa kun yrität ohittaa toisen auton, kuljettaja kiristää vauhtia ettet vain pääsisi muuten tyhjällä tiellä ohi.

3) Aika kuluu ihan mielettömän nopeasti. Heinäkuu alkoi ihan äsken, ja kohta on muka jo elokuu! Mihin tämä kuukausi oikein sujahti! Joko Suomessa muka palataan kohta kouluun?