Matkamiehen lukeva tytär

Matkamiehen tytär

Olen ollut muksuna siitä etuoikeutettu, että matkustimme perheeni kanssa paljon, ulkomaille oli päästävä ainakin kerran vuodessa. Tänään matkatoimiston ohi kulkiessani katselin näyteikkunaa vinosti hymyillen ja muistelin sitä, kun hotelleja ei varattu netin vertailusivustolta, vaan matkatoimistosta haettiin jäätävän paksut oppaat, joissa jokaisesta hotellista oli pikkuinen kuva ja tietopaketti. Kun sopiva kohde ja hotelli oli päätetty ja varattu, tuota kuvaa tuijotettiin rillit huurussa monta viikkoa.

Vanhempani ovat sillä tavalla omatoimimatkailijoita, että osallistuimme hyvin harvoin millekään järjestetyille retkille. Lähdimme omin päin tutustumaan paikkoihin, isä edellä, koska hänellä oli lyömätön suuntavaisto, välillä jonnekin yhtäkkiä kadoten hänen nähdessään jotakin mielenkiintoista. Isäni sukeltaa mihin ympäristöön tahansa kuin kala ja saa ystäviä missä vain, koska on aina kaikkialla kaikille niin iloinen ja ystävällinen. Kielimuuri ei merkitse mitään. Olen perinyt häneltä annoksen ennakkoluulottomuutta ja seikkailunhalua, tosin ihan niin estoton joka paikkaan kurkistaja en ole. Isän aivoitusten perässä olen kuitenkin pienenä seikkaillut yöllä Itkumuurilla, vanhoissa kaupungeissa, kuunnellut varaanien huutoa pimeässä Kwai-joen sillalla ja tutkinut läpi sadat temppelit, rauniot ja palatsit.

yllätysten parturi

Meillä molemmilla on eräs asia, joka pitää jokaisesta paikasta löytää. Isälläni se on parturi – jostakin minulle tuntemattomasta syystä hänestä on hauskaa istahtaa tuoliin ja antaa jonkun, joka ei ymmärrä samaa kieltä, leikellä hiukset mielensä mukaan. Kerran, väittäisin että matkatessamme Arabiemiraateissa, tyhjänpuoleisessa ostoskeskuksessa varsin pyylevä, lyhyt, hyvin prameasti pukeutunut parturimies melkein kantoi isän sisään liikkeeseensä. Sormukset kiiltelivät jokaisessa sormessa tämän istuttaessa isäni tuoliin ja aloittaessaan työnsä. Istuimme äitini kanssa sohvalle ja katselimme ympärillemme huvittuneina – lukuunottamatta näyttävää naista isän viereisessä tuolissa, kaikki asiakkaat olivat erittäin tarkasti laittautuneita miehiä. Viereinen nainen tosiaan oli näky; uhkeita muotoja hiveli vartaloa myötäilevä mekko, pitkät vaaleat hiukset laskeutuivat selkään ja täyteläiset huulet oli punattu taidokkaasti. Kun häntä palveleva parturi kysyi neidiltä jotain, meistä jokaisen leuka loksahti puoli metriä alaspäin, kun naisen ääni mörähti matalana bassona. Hymyilimme kaikki sisäänpäin omalle ällistyksellemme, parturin suoritus oli niin isäni kuin tämän naapurituolin asiakkaankin kohdalla moitteeton.

rakkautta lukemiseen ja hieman paasaustakin

Minun täytyy löytää jokaisesta maasta kirjakauppa. Matkatessani kuukauden ympäri Eurooppaa Interrail-lipulla vuonna 2011 päätin uljaasti, että koska kaikki täytyy kantaa selässä, ostan kirjakaupoista ja divareista halpoja englanninkielisiä kirjoja ja jätän niitä muiden luettavaksi matkan varrella, jotta reppu ei täyttyisi niistä. Suomeen palatessani kannoin mukanani pientä matkakirjastoa, josta en kuitenkaan ollut hennonnut luopua.

Lukeminen on minulle tärkeää. Luen melko hitaasti, koska herkuttelen sanoilla ja lauseilla lukien ne itselleni ”ääneen” mielessäni, ja hyvän kirjan jälkeen tuijotan takakantta tyhjyyden tunne sisällä velloen – mitä minä nyt teen? Viime syksynä huomasin kuitenkin muuttuneeni ihmisestä, joka lukee paljon, ihmiseksi, joka luulee lukevansa paljon. Pitkien työpäivien jälkeen tuntuu vain helpommalta avata se iänikuinen Facebook tai televisio ja alkaa tuijottaa. Häpesin itseäni kelaillessani koska viimeksi olen lukenut kokonaisen uuden kirjan.

Siskoni kertoi minulle Helmet-kirjaston lukuhaasteesta, johon päätin tarttua. Suuressa lukuhaasteessa pitäisi lukea vuodessa 50 kirjaa, jotka sopivat annettuihin ehtoihin. Päätin osallistua sikäli stressittömästi, että jokainen luettu kirja on kotiinpäin. Nyt voin tunnustaa myös sen, että hukkasin listani muuttaessani Vietnamiin. Hyvin henkiinherätetty lukuinto on kuitenkin taas voimissaan, joten haaste teki tehtävänsä.

Edellisessä työpaikassani Suomessa koulumme oli sen verran syrjässä, että meillä kävi viikoittain kirjastoauto. Minulle ja oppilailleni se oli aina viikon kohokohtia, menimme porukalla autoon, jossa yhdessä etsimme hyvää luettavaa, poimin luokkamme käsikirjastoon viikoksi luettavaa ja palasimme kantamuksinemme nautiskelemaan saaliistamme luokkaan. Luin oppilaille ääneen lähes joka päivä ja pyrin antamaan lukuaikaa useita kertoja viikossa. Näin pyrin ehkäisemään omalta osaltani suomalaisten lasten laskevaa lukuintoa, josta alkaa kehittyä sen sorttinen ongelma, josta täytyy olla huolissaan. Etenkin poikien lukutaito on laskenut voimakkaasti. Tommi Kinnunen on kirjoittanut aiheesta oivallisen artikkelin, jonka voi lukea täältä.

Vietnamissa en ole nähnyt vielä kenenkään lukevan kirjaa. Kännyköitä ja tabletteja vilisee katukuvassakin kaikkialla, mutta ei kirjoja. Ihmisillä on ovet olohuoneisiinsa kadulle asti auki, ja niinpä olen vähän tirkistellyt – ei kirjan kirjaa. Televisiot pauhaavat, ihmiset makoilevat mielellään lattialla sen ääressä, mutta kirjoja en ole nähnyt. Vietnamilaisten lasten ongelmaksi koulumenestystutkimuksissa koetaan se, että vaikka he muistavat hengästyttävät määrät asioita ulkoa, heillä ei ole syvempää ymmärrystä oppimastaan, eikä kykyä ymmärtää lukemaansa. No kas vain. Ja Suomessa on kohta sama tilanne. Äkäisenä olen yrittänyt löytää täältä kirjakauppaa, tuloksetta. Kunnes eräänä päivänä..

Siinä se oli. Sininen, näytti sadun kirjakaupalta. Imeydyin ikkunaan kiinni niin että lurpsahdus kuului. Hetken nuuskittuani nurkkia uskalsin kurkistaa sisälle, kauppa oli pieni ja ihana. Tikkaat kuin Kaunottaren ja Hirviön linnan kirjastosta, ylätasanne jossa oli penkkejä lukemista varten. Ei tietenkään yhtään englanninkielistä kirjaa, mutta kirjoja kuitenkin. Hivelin tunnistamieni Anna Kareninan ja ystävien selkämyksiä ja hyrisin. Yritin taivutella tiskin takana hymyilevää herttaista nuorta miestä pyytämään omistajaa tilaamaan edes jokusen kirjan englanniksi, lupaan ostaa. Ostin kaupasta muuta paperitavaraa ja myyjä halusi välttämättä antaa mukaani kirjanmerkin.

Myöskään sanomalehtiä en ole nähnyt muualla kuin tasan yhdessä kahviossa. Sanomalehtimiesten suvun vesana tunnen asiasta suurta yleismaailmallista närkästystä.

Nyt yritän löytää englanninkielisiä helppoja novelleja englannin keskusteluryhmilleni, jotta voin perustaa kirjakerhon. Alamme lukea ja keskustella lukemastamme. Ensin kirjan täytynee tilata netistä, mutta uskon, että saan vielä sen kirjakaupan herttaisen myyjän pään kääntymään, ja Hai Phongissa on lopultakin kirjakauppa, josta saa kirjoja englanniksi. Edes sen muutaman.

Sieltä kirotusta aikasyöpöstä eli Facebookista löytyy blogini sivulta jälleen muutama video, joissa kanat tepastelevat, jäätelöä valmistetaan ja pojat tanssivat. Sivuille tulee myös ilmoitus uusista artikkeleista ettei mitään lipsahda sivu suun. Minulle muuten väitettiin, että tämä projekti pitäisi toteuttaa vlogina, koska kukaan ei enää lue blogeja. Tulkitsin sen niin, että kukaan ei enää lue. Ja päätin olla eri mieltä. Kiitos kun sinäkin olet!