Synkkä totuus Vietnamin eläimistä

Maailman moninaiset otukset

Matkatessani maailmalla olen saanut kohdata monenlaisia eläimiä ja saanut huomata, että eläimillä on paitsi erilaisia käyttötarkoituksia, myös erilainen asema yhteiskunnassa riippuen siitä, missä maassa ollaan, ja jopa siitä, millä alueella ollaan. Kaupungissa esimerkiksi suhtautuminen eläimiin voi olla hyvin erilainen kuin maaseudulla. Olen nähnyt kahlittuja norsuja ja kameleita turistien ratsastusretkiä varten, orankeja tekemässä temppuja valokuvia varten, katukoiria- ja kissoja sekä pinkeiksi, sinisiksi ja vihreiksi värjättyjä tipuja. Ja paljon muuta.

Elefantti on yksi suosikkieläimistäni. Ne ovat valtavan sielukkaita eläimiä. Muuttaessani Vietnamiin riemastuin ensin ajatellessani, että täällähän tosiaan on elefantteja, pakko nähdä. Sitten muistin kuitenkin kylmänä suihkuna miten raa’asti turismiin tarkoitettuja norsuja kohdellaan, ja miten joka puolella kehotetaan välttämään ajeluita ja paijaustuokioita norsuilla. Pitäisi tietää jokin paikka, missä näitä eläimiä saisi nähdä luonnossa, tai vaihtoehtoisesti jokin rescue-tyyppinen paikka, jossa vahingoittuneita norsuja kuntoutetaan. Eräs rohkea ystäväni lähtikin muutamaksi viikoksi Thaimaahan vapaaehtoistyöhön Wildlife Frieds Foundation Thailand’iin. Ilmaista tuollaiseen vapaaehtoistyöhön lähteminen ei ole, mutta kaikesta päätellen kokemus oli hyvin antoisa. Ja jos ei muuta, reissussa oppi, että yksi norsu tykkää syödä banaaninsa kuorittuna, toinen kuorineen, kolmas muussattuna. Ja jos vanhempi norsurouva päättää kesken siirron paikasta toiseen viettää hetken omaa aikaa pusikossa, se viettää hetken pusikossa.

 

Hải Phòngin onnettomat otukset

Hải Phòng, kuten Vietnam yleisesti, on vaikea paikka eläimiä rakastavalle ihmiselle. Täällä eläimillä ei ole kovin hyvä olla. Tuotantoeläinten kohtelussa on toki puutteita Suomessakin, sitä ei voi sivuuttaa, mutta täällä raakuus hyppää silmille joka päivä. Etenkin aamuisin on hyvin tavallista nähdä skoottereilla kuljetettavan pieniä häkkejä ladottuna päällekkäin, jokainen ahdettuna täyteen hanhia tai kanoja. Eräänä päivänä näin autolavallisen sikoja, kärsät pilkistivät lavan raoista. Oli järkyttävän kuuma ja siat olivat kuin sillit purkissa. Rapuja sidotaan rannassa elävinä ja pidetään vadissa auringossa.

 

Vietnamista ihan tunnettu tosiasia on, että täällä syödään koiria ja kissoja. Etenkin kaupunkialueella näiden eläinten syöminen on vähentynyt, mutta maaseudulla tapa on käsittääkseni edelleen ihan voimissaan. Minua varoitettiinkin muuttaessani, että ruoka, jota syön, ei välttämättä sisällä sitä lihaa, mitä ajattelin. No, vaikeapa sitä on mitenkään tarkistaakaan. Sen tiedän, että katukissoja täällä ei ole missään. Katukoiriakin hyvin vähän, kaikki koirat oikeastaan kuuluvat jollekulle, vaikka olisivatkin vapaana. Koirat on opetettu pysymään kodin lähettyvillä. Ville kertoi eräänä päivänä skootterilla ajaessaan nähneensä, miten mies poltti nuotiolla koirasta karvoja pois.

Sanoin eräänä päivänä kämppiksilleni Tonille ja Villelle, että jos en olisi ollut mopotaksin kyydissä, meillä olisi nyt koira. Olin nimittäin ajanut ohi aamutorista, jossa koiria oli ahdettu hanhien tapaan pikkuisiin häkkeihin, ja häkit torneiksi päällekkäin. Siellä ne kuumassa odottivat ostajaa, päätynevätkö sitten pataan vai lemmikiksi. Ville totesi, että onpa hyvä, että olit taksikyydissä. Tässä eräänä aamuna Ville sattui kuitenkin samanlaiselle torille, ja myönsi illalla kotona, että kyllä se melkein pitäisi edes yksi koira ottaa huostaan. Me kumpikin tiedämme kuitenkin, että asuinalueemme ei oikeasti ole koiran paikka; betonikujien verkosto, syöksähtelevät mopot, isot autotiet. Ei nurmikkoa mailla halmeilla. Aina kuuma. Koiran lenkittäminen on vähintäänkin haastavaa, ja toinen joutuisi nostamaan jalkaansa aina vain katukivetykselle.

Koiria ei täällä juuri lenkitetä, ja koirat ovatkin usein hyvin lihavia. Moni koira on sidottuna metrin mittaisella narunpätkällä ovenpieleen, ja siinä se sitten on koko päivän. Lemmikin konsepti on täällä vielä niin uusi, etteivät eläinten hyvinvointiasiat ole vielä oikein trendikkäitä. Meidän asuntoamme vastapäätä olevassa asunnossa on pieni koira, jonka elinympäristö on oma kujamme, noin 20 metriä. Se käy tekemässä tarpeensa asuntojemme väliin, josta tuhdimmat tuotokset omistajat siirtävät ämpäriin kahdella pahvilätkällä. Tämä koira saa kuitenkin olla irti ja sen kanssa leikitään. Monet lapset ovat enkuntunneilla sanoneet, etteivät pidä koirista. Uskoisin, että koska moni koira on vahtikoira, koirat eivät useinkaan ole sellaisia lullukoita lasten kavereita kuin meillä.

Yhden ravintolan edessä antauduin paijaamaan (luvan kanssa) oikein pehmoista samojedia, jolta oli ajeltu lyhyeksi kaikki muut karvat naamaa lukuunottamatta. Koiran emäntä alkoi näyttää tyytyväisenä miten koira antaa tassua ja kohta minullekin juoksutettiin namuja, jotta sain temputtaa koiraa. ”Tassu” meni ihan yhtä hyvin läpi kuin paikallinenkin sana. Minusta tuntuu, että koirat ymmärtävät minua joka mantereella parhaiten. Kohta paikalle tuli myös vanhemmanpuoleinen, lihava chihuahua, jolta puuttui toinen silmä. Se oli myös rapsutusten perässä. Kun olin saanut lällätä kyllikseni, minut ohjattiin heti pesemään kädet.

Täällä on joka puolella paljon lintuja häkeissä. Häkit ovat surkean pieniä, sellaisia perinteisiä kanarialinnun häkkejä, ja niitä on jokaisessa kodissa ja toimitilassa. Päätellen tästä ja häkkeihin sidotuista nauhoista, niillä taitaa olla myös jokin onnea tuova merkitys. Kotikujamme päässä on myös monta lintuhäkkiä, yhdessä on ihan harakan näköinen otus, joka heittää jatkuvasti voltteja. Siinä onkin kaikki, mitä siinä tilassa pystyy tekemään. Villen kanssa olemme monesti miettineet, miten saisimme häkit auki kenenkään huomaamatta. Valitettavasti kuitenkin erotumme täällä joukosta ihan jonkin verran, joten kiinnijäämisen riski olisi aika suuri.

Linnuilla on myös oma osansa rituaaleissa – tässä eräänä päivänä tullessani koulullemme näin laatikossa kokonaisen, kynityn kanan (kts. kuva jos vatsa kestää). Kauhuissani kysyin mitä se tekee laatikossa toimistossa. No, tietysti yläkerrassa oli ollut buddhalainen seremonia onnen tuomiseksi koululle, ja siinä oli tarvittu yhtä ja toista. Meloni, appelsiinimehua, vesipulloja, rapuja. Kana. Tai saattaa se olla kukkokin, en pysty katsomaan tarpeeksi kauan tehdäkseni tarvittavan tunnistuksen.

 

 

Joku viisas sanoi muinoin, että ihmisten olojen pitää saavuttaa tietty piste, että jaksetaan kääntää katse myös eläinten hyvinvointiin. Täällä arki ei ole niin helppoa kuin meillä pohjoismaissa, suurin osa ihmisistä tekee kahta työtä pystyäkseen elämään, moni tekee työtä kadulla. Kaikki on meidän näkökulmastamme halpaa, mutta myös palkat ovat hyvin pieniä. Esimerkiksi koulunkäynnin ohjaaja saa noin 150-200 euroa kuussa, puhumattakaan sitten niistä lukuisista ihmisistä, jotka esimerksiksi pyörittävät katukeittiötä. Mopotaksikuski sanoi, että hyvänä päivänä on noin seitsemän kyytiä, huonona yksi. Jos yhdestä kuskauksesta saa noin euron, ei sillä vielä pitkälle pötkitä. Lemmikkikulttuuri tekee täällä vasta tuloaan, ja todella toivon, että se jossain vaiheessa kääntää ihmisten katseen myös hyötykäyttöeläinten kohteluun.

Vietnam on tekemässä minusta, paatuneesta lihansyöjästä, kasvissyöjän. Ensinnäkin minun on hirveän vaikea syödä kuumassa kuumaa ruokaa. Toiseksi kun on nähnyt miten eläimiä kohdellaan, niiden näkeminen lautasella tuntuu aika pahalta. Kolmanneksi valitettavan usein liha todella näyttää siltä, mitä se on ennen valmistusta ollut. Sinänsä kyllä kunnioitan sitä, että jos eläin kerran pitää tappaa, kaikki osat hyödynnetään. En vain itse kykene syömään nahkoja, päitä, aivoja tai jalkoja. Ainoa pulma kasvissyöntini kanssa on se, että en ole oikein kasvisten suuri ystävä. En osaisi valikoida oikeita aineita saadakseni tarpeeksi proteiinia ja rasvoja. Jos voisin elää pelkillä hedelmillä, täällä eläisin. Raikas hedelmä, jota kukaan ei ole rääkännyt, on parasta mitä tiedän.

 

ei tervettä päivää

Ajankohtaisista kuulumisista sen verran, että rohkenin lopulta raahaamaan skootterini ulos kadulle ja ajelemaan sillä ensin naapurustossa, sitten ihan työpaikalle saakka. Liikenne tosiaan ei sitten kuitenkaan tunnu niin pahalta kun siihen menee sekaan. Ajan hitaasti ja jättäydyn pois kaikesta ryysiksestä, jotta vielä aika onneton tilannenopeuteni saa edes mahdollisuuden. Olemme nähneet muutaman kolarin, jotka onneksi ovat näyttäneet päättyvän onnellisesti – ajonopeudet ovat niin pieniä, että törmäykset tapahtuvat yleensä jonkun kääntyessä toisen eteen, ja silloinkin melkein nollavauhdissa. Joku kaatuu, mahdollisesti molemmat, mutta vielä en ole nähnyt kenenkään loukkaantuvan.

Samana iltana iski uskomaton päänsärky. Minulla on päänsärkyä todella harvoin, mutta nyt sattui sitten niiden kaikkien menneiden särkyjen edestä. Join vettä, menin nukkumaan, luotin että särky loppuu yöllä. Vaan ei. Tiukka kokovartalojännitykseni skootterin selässä oli aiheuttanut niin pahan niska-hartiakivun, että sattui kävellä, hengittää, kumartua, jopa liikuttaa silmiä. Särkylääkkeet eivät juurikaan auttaneet. Vielä tänään, kaksi päivää myöhemmin, äärilaitoihin katsominen sattuu silmiin, ja selkä ei ole palautunut ihan ennalleen. Paljon parempi onneksi kuitenkin kuin eilen, joten elämää kohti mennään taas. Taidan pitää tänään rantapäivän, onhan tänään yksi niistä harvoista ja vaalituista vapaapäivistä.