Suomalaisella sisulla sairaalaan

Skootteriostoksia

Sunnuntaina oli ensimmäinen virallinen vapaapäiväni ja käytin sen lähtemällä vietnamilaisen työnantajani kanssa skootteriostoksille. Olin käynyt puolilta päivin lounaalla Villen kanssa ja kahden aikoihin hyppäsin Hopin mopon kyytiin ja aloimme huristella. Hop totesi hetken ajettuamme, että matka on sitten aika pitkä. Hieman yllättyneenä totesin, että eipä se haittaa kun on vapaata. Ajattelin, että menemme kaupungin laitamille pois keskustasta.

Päivä oli kuuma ja jossakin vaiheessa tajusin, että en ole juonut oikeastaan yhtään vettä koko päivänä. Tähän heti alkuun mainittakoon, ennenkuin kaikki mammat läheltä ja kaukaa, omani mukaan lukien, alkavat paasata veden juomisen tärkeydestä – minä tiedän. Tiedän sen jo ihan omilla aivoillanikin, mutta lisäksi se on tekstattu, meilattu, kirjoitettu, jankutettu ja lähetetty savumerkeillä, perille on mennyt. Vanhalla koiralla vain kestää uusien temppujen oppiminen. Olen aina ollut järjettömän huono juomaan vettä. Suomessa tällaisetkin pöllöt selviävät kun saamme elää noin kahdeksan kuukautta kylmyydessä. Jo Suomessa olen usein yrittänyt lisätä vedenjuontia mutta kuivin tuloksin (hehheh). Täällä saatan jonakin päivänä muistaa hyvinkin, toisena unohtelen. Onneksi työ on (yleensä) ilmastoiduissa tiloissa, mikä armahtaa vähän, ehdin olla ulkona päivittäin oikeastaan tosi vähän.

Varovasti tiedustelin matkan vain jatkuessa, että kuinkas pitkästä ajosta onkaan kysymys. 40 kilometriä. Jaaha. Potkin mielessäni itseäni siitä etten ollut kysynyt, varautunut. Juonut sitä pahuksen vettä. Mitä pidemmälle ajoimme, sitä huonommaksi oloni tuli. Lopulta kysyin voisinko ostaa jostakin vesipullon, mutta olimme jo lähellä Hopin kotikylää, josta skootteri oli tarkoitus ostaa, ja hän halusi viedä minut ystävänsä kahvilaan. Kun pääsimme perille, ajatus oksentamisesta tien laitaan ei tuntunut mitenkään kaukaiselta.

Kahvilassa litkin puolen litran vesipullon kuin en olisi ennen vettä nähnytkään. Sitten kohteliaisuudesta hieman teetä mitä paikalliseen tapaan tarjottiin. Olo alkoi hiljalleen kohentua. Siirryimme mopomyymälään, missä homma toimi niin, että menimme takapihan esittelyareenalle juomaan vähän lisää vettä, Hopin ennakkoon löytämä ajopeli tuotiin pyöräytettäväksi siinä edessämme ja sitten ajoimme pienen kierroksen takakujalla. Minä suostuin testille vasta kun olimme poissa muiden silmistä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miten koko rakkine edes toimii. Vaan niin vain siinä sitten mentiin eteenpäin ja pysähdyttiin, kaivettiin miljoonat lompakosta ja lähdettiin kotimatkalle. Ajoimme minun skootterillani (jonka ristin Sissiksi) takaisin kotiin, joku kuulemma ajaa Hopin mopon takaisin aikanaan.

 

 

Paluumatkalla harjoittelin ajamista ihan oikeasti liikenteessä, oli se kyllä oikeasti aika hurjaa. Onneksi tie ei ollut niin vilkkaasti liikennöity kuin keskustan tiet ja Hop istui takana ohjeistamassa. Tein muutaman ohituksenkin ja painoin asiaankuuluvasti torvea (kyllä hävetti). Paluumatka kesti aika kauan, koska kaikki minun osuuteni mentiin melkoista etanavauhtia.

 

 

Lämpöhalvaus(ko)?

Seuraavana päivänä olin töissä todella väsynyt. Tassu hädin tuskin nousi ja odotellessani iltatuntia joka alkoi vasta seitsemältä, otin torkut toimiston sohvalla. Ei apua. Päästessäni yhdeksän jälkeen lähtemään kotiin jaksoin tuskin kömpiä mopotaksin selkään (vielä en uskaltanut lähteä itse aamuliikenteeseen, ajohommia pitää harjoitella ensin hiljaiseen aikaan, meillä se on varmaankin aamukolme). Kotona rysähdin heti nukkumaan.

Yöllä heräilin pahoinvointiin useamman kerran. Oksensinkin pari kertaa. Aamulla olin entistä väsyneempi. Töissä oli tärkeä päivä, heti aamulla piti mennä tekemään demotunnit yhdelle uudelle tärkeälle yhteistyökoululle, sinne tulisi paitsi oma esimieheni, myös yhteistyökoulun edustaja ja muuta väkeä omalta koulultamme. Vaikka vointi oli aika kökkö, päätin purra hammasta ja nukkua sitten vähän aamutuntien jälkeen ennen seuraavaa keikkaa.

No, tärkeästä näytöstä meni toinen puoli ihan seinille. Se ei johtunut olostani vaan ihan muista asioista, voin kirjoittaa myöhemmin artikkelin teemalla ”kun kaikki menee pieleen”. Onneksi toinen tunti toimi. Palasin kotiin nukkumaan ja suunnittelemaan iltapäivän päiväkotituntia, jonne päätin mennä, vaikka päiväkoti on fyysisesti raskain työpisteeni kielimuurin ja asiakkaiden varsin lyhyen keskittymiskyvyn takia. Päiväkodistakin selvittiin, menin toimistolle odottamaan iltatuntia, ja olin jo ihan rätti. Tunsin miten kuume nousi ja tassu painoi. Yritin juoda, kun sain särkylääkkeen, se onnistuikin, ja minä tyhmä pidin vielä sen iltatunninkin. ”Tarviiko mennä lääkäriin?” ”No ei, kyllä tämä tästä lepäämällä.”

Yön vietin niin, että oksensin, otin särkylääkkeen, kuume laski, hikoilin, lääkkeen toiminta lakkasi, palelin karseasti, kuume nousi, ja kierros alusta taas. Aamuyöllä luin netistä lämpöhalvauksen oireet jotka täsmäsivät hyvin, ja siellä sanottiin, että hoitamattomana munuaiset voivat vaurioitua ja voi tulla pysyviä neurologisia oireita. Hui! Päätin siinä samassa, että tänään mennään lääkäriin. Lähetin Tonille viestin, että nyt on luovutettava töiden suhteen, saisinko lääkäriajan. Toni lupasi, että toimistolta eräs työntekijöistämme hakisi minut kymmeneltä lääkäriin.

 

sairaalaan

Tonin vastatessa puoli yhdeksältä olin jo ihan järkyttävässä kunnossa. En ollut saanut pidettyä vettä enkä ruokaa sisällä pariin päivään, kaikki voimat oli käytetty, kuume nousi koko ajan. Makasin odottamassa kyytiä valmiina olkkarin sohvalla kasassa, tärisin kylmästä hiostavan kuumassa asunnossa ja pelkäsin kuollakseni. Kun saattajat (2 kpl) saapuivat, en enää päässyt kävelemään kunnolla itse. Minut käytännössä kannettiin taksiin ja siitä ensiapuun.

Ensiavussa ensimmäisenä joku jamppa heitettiin pois sairaalasängystä että minut saatiin siihen tilalle. Petipaikat olivat täynnä, ja ilmeisesti suurimmassa hädässä oleva pötköttää. Minulle iskettiin heti kanyyli ranteeseen ja tippapullo alkoi tiputtaa vuoroin parasetamolia, vuoroin nesteteytystä kroppaani. Ympäri vartaloa asennettiin imukuppeja joihin oli kytketty mittareita. Joku silitti koko ajan otsaani.

Lopulta minut lastattiin pyörätuoliin ja työnnettiin sairaalan puolelle. Hämmästyin, sillä olin odottanut… noh, en ihan niin modernia ratkaisua. Aula oli suuri ja valoisa, mitä nyt ehdin vilaukselta nähdä matkalla hisseille, ja minut lähetettiin 17. kerrokseen. Sain yksityishuoneen ja jälleen kerran yllätyin iloisesti, sillä huone näytti enemmän hotellihuoneelta kuin sairaalalta.

 

 

Kun kuume saatiin laskemaan ja mimmi taas tähän maailmaan, lähdettiin ottamaan röntgenkuvat ja ultraäänet. Tippatelineessä pullot vaihtuivat niin tiheään, että muutamaan kertaan ehdin miettiä, että tämä se minut nyt viimeistään tappaa. Ensimmäisenä päivänäni sairaalassa kanssani oli iltaan asti väkeä, seuraavana päivänäkin moneen kertaan, mitä työkaverit ovat töiltään ehtineet. Tämä helpottaa jo sinänsä paljon, että oikeastaan kukaan koko sairaalasta ei juurikaan puhu englantia, joten tulkille on käyttöä. Hoitajat eivät osaa englantia yhtään, yksi lääkäri muutaman sanan. Tai no, osaavat hoitajatkin sanoa ”pain?” ja ”bloodtest”. Mutta tällä tasolla on vielä vähän vaikea selittää, että eipä satu vatsaan juuri nyt, mutta on huono olo ja en voi ajatellakaan ruokaa. Yksi lääkäri ilmoitti puhuvansa kyllä ranskaa, kas kummaa, onhan Vietnam entinen Ranskan siirtomaa. Oma ranskani ei valitettavasti vain oikein taivo tähän lääketiedesanastoon.

Diagnoosiksi tuli lämpöhalvauksen sijaan bakteerin aiheuttama infektio. Kotirintamalta heti ahdistuttiin, että oletko kuitenkin syönyt jotakin huonosti kypsennettyä, vihanneksia jotka on pesty likaisessa vedessä, syönyt likaisista astioista. Joo, olen. Ja olen. Ja olen. Ainakin todennäköisesti. Eräs kokenut Aasianmatkaajasukulainen muistutti, että ruuan saa syödä vain niin, että se tarjoillaan kiehuvana.

Nämä kaikki ovat hyviä vinkkejä turistille. Turisti tulee matkalle ehkä viikoksi tai kahdeksi, ja silloin tietysti tekee kaikki temput, ettei lyhyt loma menisi sairastellessa. Tilanne on kuitenkin varsin toinen, kun ulkomailla asuu. Täällä ei mitenkään voi vältellä bakteereita, ei mitenkään. Ruoka syödään katukeittiöissä, koska niin paikalliset syövät, siellä ruoka on edullista ja pidemmän päälle on tosi vaikeaa löytää pari kertaa päivässä ravintola, jonka hygieniataso on taattu. Ja jos syö vain kiehuvaa ruokaa, saa aika nopeasti kahlattua menun läpi. Vihanneksiakin on pakko syödä, muuten iskee keripukki. Kuten aiemmin olen kirjoittanutkin, kyllä se toki kuvottaa kun ruuanlaittaja räkäisee maahan tarjoilun aikana. Mutta hei, tätä tämä täällä on. Hiljalleen kroppa tottuu, jos käy huonosti, saa taudin. Onneksi on sairaaloita ja vakuutuksia.

Nyt taidan vetää peiton hekumallisen siniraitaisen sairaalapyjamani päälle ja jättää hieman sairaalaherkkuja seuraavaankin artikkeliin. Vaan kuten huomaatte, hengissä ollaan, ja järkikin juoksee jo ainakin kevyttä hölkkää.

 

 

Ai niin, ja laitan Facebook-sivulle vähän videomatskua ensimmäisistä skootteriajoista!