(Melkein) vapaapäivä Đồ Sơnissa

Juovuttava vapaudentunne

Lopultakin se tapahtui, täysin yllättäen. En osannut olla ollenkaan varuillani. Tuumasin toimistolla Tonille, että jos olen oikein reipas, teen valmiiksi jo sunnuntainkin tuntisuunnitelman, mihin Toni totesi, että ”Ai 30. päivän suunnitelman?”. Katsoin häntä typeränä vastaten hitaasti, että ei, vaan ensi sunnuntain. ”Sulla on sunnuntaina vapaapäivä.”

VAPAAPÄIVÄ! Olen ollut töissä jokaisena päivänä siitä asti kun kolme viikkoa sitten tulin tänne ja aivan kuvittelin, ettei vapaapäivästä ole vielä tietoakaan. Järkytys meni jalkoihin, jotka lösähtivät velliksi. Vapaudentunne huumasi. Lauantaina minulla olisi vain aamutunti, joten käytännössä olisin vapaalla kokonaiset puolitoista päivää. Mitä ihmettä teen kaikella sillä ajalla?

Sen päätin, etten jää kotiin pyörimään kun kerrankin on päivä, jona ei tarvitse suunnitella. Ville oli menossa vesipuistoon personal trainerinsa kanssa ja yritin ängetä mukaan, mutta autoon ei mahtunut (oikeasti halusivat vain äijäreissulle). Ville oli itse aiempana vapaapäivänään (toisilla niitä riittää) ollut  Đồ Sơn’in rannalla ja sinne päätin itsekin suunnata, koska Ville kertoi reissun olleen helppo toteuttaa. Villen lähtiessä rannalle oli tosin tosin saanut paljon varoituksia huijareista ja naisista. Hän ei kuulemma ollut kuitenkaan reissullaan nähnyt kumpaakaan, ei huijareita eikä vallattomia naisia. Ihan tavallisia naisia muutaman kyllä. Päätin, että jos otan vain vähän rahaa mukaan, en sorru ostamaan kelloja enkä naisia, olisin turvassa.

 

Rohkeasti matkaan!

Lähdin matkaan puolilta päivin, päivä oli hehkuvan kuuma. Täällä Pohjois-Vietnamissa on tavallisesti pilvistä, joten auringonpaiste on todella petollinen. Pilvisyydestä huolimatta on huomattava, että UV-säteily on todella voimakas, ja esimerkiksi tällainen kummitus kuin minä tarvitsee aina hyvät suojakertoimet. Jokainen päivä on aloitettava aurinkorasvan laitolla. Kun aurinko paistaa, paikalliset suojautuvat sateenvarjoin ja suurin hatuin. Tyhmä länkkäri tietysti laittaa hihattoman paidan ja lyhyet shortsit. Lainasin kuitenkin Villeltä lippistä, omani jäi viime tipassa Suomeen ja saan sen kuulemma heinäkuussa vierailijan mukana.

Löysin Villen ohjeiden mukaisesti bussipysäkille ja jäin odottamaan, aikataulua ei tietenkään ollut. Tien toisella puolella on poliisilaitos ja siellä olikin poliiseja partioimassa. Yksi siirtyi omalle puolelleni tietä heti nähdessään minun jäävän odottamaan, ja kysyi olenko menossa Đồ Sơn’in rannalle. Hymyilin ja vastasin myöntävästi, ja poliisi jäi vartioimaan minua hyvillä mielin. Hetken päästä toinenkin poliisi liittyy partioon. Kolmannen kohdalla alan tuntea oloni naurettavaksi. Istun odottamassa bussia ympäröitynä kolmella poliisilla, kuin presidentti konsanaan. Se siitä joukkoon sulautumisesta.

Bussi saapui, hidasti, ja ikkunasta mies huutaa ”Đồ Sơn?”. Nyökkäsin, ja hän huitoi minua kipuamaan kyytiin avoimesta ovesta. Bussi ei missään vaiheessa pysäyttänyt, vaan hyppäsin kyytiin vauhdista. Asetuin bussin perälle keräten katseita kulkiessani, ja otin valmiiksi rahaa lippuun 20.000₫ (n. 0.6 euroa), lippu ostettiin lipunmyyjältä. Hymyilin itsekseni leveästi katsellessani ulos bussin ikkunasta, tätä olin odottanut. Että näen paikkoja ja saan kulkea ja kokea. Arjessa en ehdi enkä jaksa liikkua oikeastaan missään, sillä työn suunnittelu ja toteutus vaativat vielä toistaiseksi niin paljon energiaa. Nyt katselin auringon hehkussa kylpevää maisemaa ja onni liplatti sisällä; vaikka eksyisin, keksin kyllä keinon. Tärkeitä on lähteä.

 

Đồ Sơn’in ranta on bussin päätepysäkillä, joten oikean pysäkin valintaa ei tarvinnut stressata. Pyörin hetken aikaa tiellä etsien oikeaa reittiä uimarannalle, sillä vasemmalla näin kyllä meren, mutta pelkkää kalliota. Kesti hetken tajuta, että olen kapealla kaistaleella kahden rannan välissä, ja etsimäni uimaranta on oikealla.

Rannalla ei ollut juuri ketään. Paikalliset eivät liiku kuumimpaan aikaan, vain pari hassua ihmistä istui vuokrattavien aurinkovarjojen alla, joita ranta olikin väärällään. Otin kengät pois ja nautin kävelystä rantavedessä. Vesi oli ruskeaa kaikesta hiekasta, mutta tuntui mukavalta. Tuntui lomalta. Vähän aikaa fiilisteltyäni ostin cokiksen ja vuokrasin tuolin varjosta etten käristy makkaraksi, otin esiin Carlos Ruiz Zafónin uusimman kirjan Henkien labyrintti ja uppouduin rantatunnelmaan.

Lomafiilis! 

Uintia stressasin vähän, sillä pelkäsin jonkun vievän kamani. Pyysin elehtien myyjätätiä vahtimaan reppuani jonka laitoin tuolin alle turvaan ja heitin vaatteet merkiksi tuolin päälle, jotta osaisin kytätä niitä vedestä. Murehdin turhaan, täti piti tavaroitani silmällä ja sain itse nauttia aalloista, jotka olivatkin välillä melkoisia. Viimeisellä uintireissulla ollessani enää vyötäröä myöten vedessä, iski minua korkeampi minitsunami minut naamalleni meriveteen ja täytti uikkarini hiekalla. Hauskaa oli silti.

Iltapäivän kuluessa rannalle alkoi pakkautua paikallisia. Olin ainoa länsimaalainen koko rannalla, ainakin omien havaintojeni mukaan. Rouvat ja herrat vuokrasivat isoja uimarenkaita siinä missä lapsetkin, rouvilla oli päässään suuret olkihatut ja he räkättivät riemuissaan aaltojen pyyhkiessä ylitsemme. Minulle vilkuteltiin vähän väliä, yritin tekeytyä huomaamattomaksi, mutta vilkutin aina takaisin. Lopulta porukkaa oli niin paljon, että aavistuksen torikammoisena päätin pakata tavarani ja lähteä kulkemaan. Tavoitteeni oli etsiä ruokapaikka, jossa saisin rikottua ison setelini (n. 20e, sitä ei saa rikottua lähes missään) tuolinvuokraajan kaapattua pikkurahani. Ripustin märän pyyhkeen roikkumaan repustani ja aloin kulkea rantakatua.

 

 

 

 

Rantakadulla sain viisitoista minuuttiani julkkiselämää. Ravintoloissa työskentelevät jäbät juoksivat huutaen perään päästäkseen yhteiskuvaan (epäluuloisena Eemelinä pidin toista kättä tiukasti repulla), autot hidastivat ja ikkunat aukenivat, jotta porukka saattoi moikata ja tuijottaa ikkunasta. Naurunrämäkkä oli suuri aina aallon iskiessä niin kovaa, että pärskeet kastelivat minut päästä varpaisiin. Ihailua kauneudesta on tietysti hieman vaikea ottaa tosissaan, kun merivesi on tehnyt selvää siitä vähästä meikistä, mikä kasvoilla alkureissusta oli, pörröttänyt hiukset ja naama on taas likomärkä hiestä ja pöhöttynyt kuumasta. Mutta hei, kohteliaisuus on kohteliaisuus.

 

 

Päästyäni rannasta löysin ravintolan, jossa hetken hämmennyksen jälkeen ymmärrettiin, että haluaisin syödä. Koko perhe katseli välillä ruokailuani kuin televisio-ohjelmaa. Ja näin muuten niitä vallattomia naisiakin! Ainakin niin uskoisin, ohitse ajoi nimittäin auto täynnä nuoria, voimakkaasti meikattuja naisia, jotka olivat pukeutuneet koulutytöiksi, ja jotka huutelivat auton avonaisista ikkunoista.

Kaduilla kulkiessani minulta kyseltiin jatkuvasti tarvitsenko huoneen. Näytin tietysti ihan reppureissaajalta reppu selässä ja pyyhe repusta roikkuen. Puhumattakaan että olin kylän kalpein tyyppi. Uskoisin siis, että reppureissaus ilman ennakkoon varattua majoitusta onnistuu täällä hyvin. Tunsin myös oloni koko ajan turvalliseksi. Ihmiset pyrkivät jatkuvasti auttamaan.

Merivesi oli rannalla hyvin hiekkaista ja siksi ruskeaa. Uimarannalla ei näkynyt juurikaan roskia, mutta heti hieman kauemmas kävellessäni niitä oli jo aika paljon. Meressä niitä näkyi pieninä lauttoina ja rantakallioilla oli kasoja. En kyllä lainkaan ihmettele, sillä vähäinen kokemukseni tästä maasta on, että täällä ei jätehuolto ole ihan toivotulla tasolla, ja ihmisillä on tapana heittää paljon roskaa maahan, miksei siis mereenkin.

 

 

Oviongelmia

Löysin oikealle bussipysäkille melko ketterästi, pääsin bussiin ja jopa bussista ulos lähellä kotiani. Kotona ulko-ovemme suojaksi laskettava metallinen laskuovi aukeni vähän kituliaasti, mutta aukeni kuitenkin. Työkaverini ja kämppikseni Toni tuli kotiin ja mennessämme nukkumaan laskimme metallioven alas, Ville pääsisi sisään omalla kaukosäätimellään kun palaisi reissusta.

Ennen nukahtamista kuulin Villen moikkaavan pikkupoikia kadulla, mutta en kuullut metallioven nousevan. Hiippailin alakertaan ja kuulin ovesta hiljaista yninää. Huusin Villelle oven läpi, mutta tämä ei kuullut. Koputin, ja sain vastauksen koputukseeni. Yritimme yhdessä lukuisia kertoja avata ovea, mutta se ei auennut. Toni liittyi seuraan, ja soitti assarilleen, joka lupasi hälyttää apua. Naapurit adoptoivat Villen hoitoon odotellessamme ratsuväkeä.

Avun saapuessa ovea runnottiin auki voimakeinoin, mikä sai hälytysjärjestelmän riehaantumaan ja karjumaan täyttä kurkkua. Kello oli yksitoista illalla. Toisaalta harmitti naapureiden puolesta, toisaalta ajattelin, miten suloinen kosto oli niistä kaikista vietnamilaisista iskelmistä, joiden pauhua  olin kuunnellut jo viikkokaudet naapuritaloista nukkumaan mennessäni. Ovea emme saaneet lopultakaan korjattua, mutta saimme jumitettua sen puoliväliin ja koko miesvahvuutemme sisälle nukkumaan. Ville totesi, että jos joku pyrkii lasiovesta sisään, niin ”ensin lyöpi Eronen, sitten lyöpi kirkonkello.”

Ajattelin torakoita ja hihittelin itsekseni.

 

Seuraavassa artikkelissa lähdetään skootteriostoksille. Videoita biitsireissulta löydät Facebook-sivultani. Kerro kommenteissa, miten oma juhannuksesi sujui! Muutama kuva Suomesta kaihersi nimittäin vähän tämän reissunaisen sielua.