Tarina eräästä koulupäivästä

Puoliksi suunniteltu on hyvin tehty

Kerronpa tähän kohtaan hieman eilisestä työpäivästäni, jotta saadaan tehokkaasti maalattua oikea kuva työstä jota teen.

Eilen oli ensimmäinen päivä kolmeen viikkoon (eli siis sitten saapumisemme) kun minulla ei ollut aamulla töitä. Yleensä herään vähän ennen seitsemää ja lähden kiroilemaan mopotakseille tien varteen vähän ennen kahdeksaa, mutta eilen heräsin vasta kahdeksan aikoihin. Kyllä tuntui eksoottiselta. Yhdeksän aikoihin viritin työpisteen olohuoneeseen, pidin lasioven poikkeuksellisesti kiinni ja lukittuna, koska pikkupojat ramppaavat nykyään ovella muutaman minuutin välein jos ovi on auki. Sitten aloin laatia suunnitelmia iltapäivän tunneille aiemmin kyhäämäni rungon ympärille.

Tuntien suunnittelu vie todella paljon aikaa. Meillä ei toistaiseksi ole oppikirjoja ja opetuksen on muutenkin tarkoitus olla mahdollisimman toiminnallista ja vuorovaikutteista. Eilen minun piti suunnitella englannin oppitunti päiväkotilaisille, toinen lukiolaisille ja yksi matikantunti (joka on samalla englannin opetusta) alkuopetusikäisille. Ennen kuin huomasinkaan oli lounasaika, ja todettuani etten ehdi etsimään ruokaa ulos, tilasin sitä kotiin. Ruoka maksoi noin neljä euroa kuljetuksineen, kuski tietysti eksyi matkalla, mutta ruoka oli vielä melkein lämmintä kun aloin syödä etsittyäni ensin harhailevan ruokakuskin käsiini.

Vähän ennen kello kahta iltapäivällä pakkasin työpisteen reppuuni, otin kypäräni ja painelin ulos. Totesin edellisillan myrkytyksen onnistuneen tavatessani jälleen yhden torakan ovella ketarat kattoa kohti ojennettuina. Jätin sen Toimintamiehen hävitettäväksi (torakka on muuten edelleen siinä mihin sen jätin). Ulkona huudan hellout naapurin mukuloille jotka olen pitänyt koko aamupäivän etäällä tehokkaasti lukittautumalla sisään, mikä täällä lienee melko törkeä temppu, mutta olkoon. Minulla on mukana jättipussillinen pallomeripalloja, joiden avulla harjoittelemme lasten kanssa värejä. Koska pelkään pussin hajoavan matkalla (siinä oli jo reikiä), tilaan mopon sijasta taksin. Vaikka toki palloista täyttyvä katu oli aika riemukas ajatus.

Eräässä koulutapaamisessa saimme teetä näin kauniista astiasta. Ja oli muuten tosi hyvääkin.

 

Opettajan monta hattua

Päiväkodissa vastuullani on reilu kymmenen 2-5-vuotiasta lasta 60:n minuutin ajan. Koululta mukana on ohjaaja joka puhuu vietnamia ja englantia. Me laulamme, tanssimme, hypimme ja tunnin päätteeksi on Unnalla pää likomärkä, ilmastointi nimittäin ei ole hääppöinen. Välillä joku pienemmistä kiipeää syliin ja nukahtaa, toinen yrittää kiivetä pallokassiini, kolmas yrittää repiä sen rikki, muutama muu ei tiedä missä on ja yksi on pitänyt kiinni paidastani alusta alkaen. Toivoisin saavani joskus päähäni GoPro-kameran, jotta voisin ikuistaa sen, kun vietnamilaisten taaperoiden lauma vyöryy päälleni kun yritän asetella materiaaleja esille. Jokainen keikka päiväkodissa tuntuu maratonjuoksulta.

Nämä kirput hyppivät silmille, päälle, roikkuvat ja puskevat päällä. Ja välillä nukahtavat syliin.

Sitten sitä suunnataankin hehkeänä taas etsimään taksi, joka ei millään meinaa löytää perille. Taksikuski soittaa sinnikkäästi jo toisen kerran minulle kertoakseen vietnamiksi oletettavasti että olen tyhmä kun en ymmärrä vastata hänelle oikealla kielellä. Ohikulkevat mammat käyvät työntämässä minut auringosta varjoon odottamaan autoa. Lopulta kuski löytyy ja suhaamme parinkymmenen minuutin matkan toiselle koululle.

Oppilaani seuraavat 90 minuuttia ovat 17-vuotiaita tyttöjä. Suomessa olen kiinnittänyt huomiota erityisesti poikien koulunkäyntiin ja siihen liittyviin ongelmiin korkeakoulujen naisvaltaistuessa ja poikien lukutaidon heikentyessä. Täällä olosuhteet ovat toiset, ja piilosuunnitelmani on rohkaista tyttöjä kaikin mahdollisin keinoin opiskelemaan ja valaa heihin itseluottamusta. He ottavat tsemppaukset vastaan kuin saisivat vettä viiltävään janoon.

Vietnamilainen koulu on suomalaisesta näkökulmasta hyvin vanhanaikainen; opettaja puhuu, oppilaat kirjoittavat. Asiat opetellaan ulkoa. Opettaja saattaa lyödä, jos oppilas ei suoriudu odotetusti. Kaikki opetellaan teoreettisesti. Opetusmenetelmämme leikkeineen ja aktiivisine työmalleineen ovat oppilaille ihmetys ja on ihanaa nähdä, miten niistä otetaan ilo irti. Oppilailla on melko vähän tietoa ympäröivästä maailmasta, etenkin Aasian ulkopuolelta. Esimerkiksi se, ettei Saksa ole enää jakautunut, tulee toisinaan aikuisillekin yllätyksenä. Siispä keskitän paljon huomiota etenkin englannin keskustelukursseilla isompien kanssa yleistiedon, ajattelun ja kyseenalaistamisen lisäämiseen sekä ympäristöasioihin. Ei tarvitse montaa kertaa vilkaista kadunvarsien roskaläjiä ja motiivi jälkimmäiseen on aika selkeä.

Englannin oppiminen ei täällä ole helppoa, sillä lähes kukaan ei puhu englantia. Englannin opettajistakin moni puhuu suoraan sanottuna aika kökköä englantia ja lausuminen on niin hankalaa, ettei sitä meinaa ymmärtää, vaikka englantia itse osaisikin. Elokuvia on vasta viime aikoina alettu esittää ilman dubbauksia rinnan dubattujen kanssa elokuvateattereissa ja onneksi nuoriso katsoo YouTubea ja kuuntelee jonkin verran englanninkielistä musiikkia. Moni käyttää kuitenkin heti hyväkseen tilaisuuden puhua englantia kun sellaisen havaitsevat, lapsetkin saattavat tulla kadulla juttelemaan ihan vain kielitaitoaan kehittääkseen. Aika ihailtavaa.

Matikkaenkussa opetellaan kieltä ja matikkaa yhtä aikaa.

Täällä jokainen kynnelle kykenevä ostaa lapselleen lisäopetusta ainakin matemaattisissa aineissa ja englannin kielessä. Meidänkin koulumme on vielä ainakin toistaiseksi lisäopetuskoulu, kielikouluja täällä onkin jokaisessa kadunkulmassa. Monet koulut haluavat tehdä kanssamme yhteistyötä, ja tämäkin koulu jossa kävin opettamassa, on itse asiassa lisäopetuskoulu. Luokat ovat pieniä ja ne on täytetty kahden istuttavilla pöytä-tuoli-comboilla, joten luokissa on hyvin vähän liikkumavaraa. Koulun omistaja tuijotti minua ällistyneenä juostessani ympäri koulua kerroksesta toiseen ensimmäisenä päivänäni etsimässä tilaa liikkua, ja kun en sitä muualta kuin aulasta löytänyt, raahasin epäuskoiset oppilaat sinne leikkimään.

Viimeisenä porhallan TA:n (teacher assistant) mopokyydillä takaisin koululle, entisestään revenneen pallopussini matkustaessa kuskin jalkojen välissä. Viimeinen tunti on klo 19-20.30 ja oppilaat ovat 5-9-vuotiaita, melkoinen paketti siis. Kirjautuneita oppilaita tällä tunnilla on 11 ja lisäksi neljä lasta tuli kokeilemaan kurssia. Pelasimme ensimmäistä kertaa matematiikan opetuspeliä, joka meillä on testauksessa, ja kaaos oli karmea. 15 pikkulasta tungettuna pieneen tilaan (omassa luokassani olen työntänyt pöydät luokan laidoille saadakseni keskelle leikkitilaa), koneita seitsemän kappaletta. Jokaisella joku ongelma, tekninen tai ymmärryksellinen, ja juoksemme hiki hatussa lapsen luota toiselle. Tietsikkahommien jälkeen läväytän isommille kertolaskunoppapelin, vähän pienemmille yhteenlaskunoppapelin ja kaikista pienimmille huojuva torni -pelin. Viisivuotiaista osa istuu tekemässä pelinsä palikoista torneja. Tehkööt.

Kehitin Huojuva torni -peliin Mölkkyä tapailevat säännöt. Hyvin toimii!

 

Näillä voi opetella myös värejä enkuksi.

 

Ville opettaa robotiikkaa.

 

Tämä ”isojen” ryhmä on ihan huikea. Heidän kanssaan voi tehdä vaikka mitä!

 

 

 

 

Tuntien jälkeen tuntuu että kupsahdan siihen paikkaan. Ja höpsistä. Huomenna taas uusi päivä. Iloitsen jo ennakkoon siitä, että aamun keskusteluryhmäni on huikea ja heidän kanssaan on valtavan mukavaa tehdä töitä. Oppilaat ovat n. 14-vuotiaita ja tällä hetkellä suunnittelemme heidän kanssaan omia kaupunkeja puhuen samalla yhteiskunnan rakenteista.

Koska Vietnamissa kukaan ei tee keskipäivällä mitään (ihmiset menevät kotiin lounaalle ja päiväunille), opetustakaan ei koskaan ole puolilta päivin. Päivinä jolloin olen omalla koululla koko päivän, käytän tuon ajan yleensä tuntien suunnitteluun. Lisästressiä tuo se, että vietnamilaiseen tyyliin mikä tahansa asia voi muuttua milloin tahansa, oppilaita joko on tai ei ole, he voivat olla 5-vuotiaita kun odotan 12-vuotiaita tai oppilaita onkin yhtäkkiä tulossa oppitunnille, josta kukaan ei tiedä mitään. Voi olla, että oppilaita pitäisi olla kymmenen ja paikalle ehtiikin yksi. Siinäpäs sitten ihmetellään mitä tehdään kahdestaan puolitoista tuntia.

Tässä eräänä päivänä minut komennettiin kampaajalle erästä tilaisuutta varten. Heti kampauksen valmistuttua alkoi armoton kuvaaminen.

 

Vähän luonnollisempi olotila: kuin jyrän alle jääneenä, mutta hilpeänä.

Tämä työ on raskasta, hermostuttavaa ja turhauttavaa. Samalla se on hauskaa, jännittävää ja onnistumisen elämykset ovat huikeita. Tämä toki pätee kaikkeen opetustyöhön omien kokemusteni mukaan. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Sain tänään kuulla jännittäviä uutisia – minulla on huomenna vain yksi opetustunti ja sunnuntaina vapaapäivä! Ihmeellistä! Mitähän kaikkea järkyttävää keksin?

Facebook-sivultani Unnaleks löytyy video Villen koripallotaidoista, yhden Rubikin kuutio -mestarin taidonnäyte sekä muita juttuja. Käyhän kurkkaamassa ja ota seurantaan! Mukavaa juhannusta kaikille sinne Suomeen, tämä juhannus jatkuu unten merkeissä!

 

5 vastausta artikkeliin “Tarina eräästä koulupäivästä

  1. Aikamoista, mutta mielenkiintoista! Taidankin lukea juttujasi vielä vähän lisää ja ottaa pari sanasi kuppia juhannuspäivän aamukahvia ☺️!

    Heidi.K

    Tykkää

    1. Mukavia lukuhetkiä, kiva kun oot messissä! 😊☕ Leppoisaa juhannusta täältä aurinkovarjon alta, isoja aaltoja näkyvissä! ⛱️
      Unna

      Tykkää

Jätä kommentti unnaleks Peruuta vastaus