Kolmen kommuuni

 

Onkohan siellä sänky?

Kun lupauduin töihin Vietnamiin, yksi luvatuista eduista työn puolesta oli asunto. Hieman jännityksellä odottelin mitä tuleman pitää ja aika moni sitä Suomessa kyselikin, että minkäslaiseen mörskään sitä oikein ollaan menossa. Veljeni uteluihin vastasin asunnon olevan kuulemma hyvä. ”Peltikatossa on siis vain muutama reikä”, vastasi veljeni tyylilleen uskollisena. Enempää en saanut kuitenkaan puristettua tulevista työnantajistanikaan, sillä kuukautta ennen muuttoa hekään eivät vielä tienneet mihin muuttaisimme. En myöskään oikein edes uskaltanut kysyä kuinka monen opettajan kanssa tulen tilat jakamaan.

Asunto on kuitenkin aika tärkeä juttu. Vaikkapa reppureissatessa sitä nyt nukkuu vaikka puistonpenkillä, mutta kun ei enää ole Suomessa omaa osoitetta ja ei voi enää sanoa tulleensa vain käymään, vaan nyt tultiin ihan olemaan, nousee asumuksen henkinen merkitys selvästi. Kun kotia ei valitse itse, vaan lähtee uuteen kotiin sokkona, risteili ainakin minulla ajatuksia laidasta laitaan huolista toiveisiin: Pidänkö asunnosta? Pidänkö mahdollisista kämppiksistäni? Osaanko kulkea kotikaduilla? Mistä löydän ruokakaupan? Onko siellä sänky? Pitäisikö ottaa makuupussi?

Sänky minulle luvattiin. Päätin ottaa pari pussilakanaa ja tyynyliinaa varmuuden välttämiseksi ja retkivalon ettei tarvi istua pilkkopimeässä. Kas, mitenkäs se minun laukkuni painoikin niin paljon enemmän kuin kämppikseni Villen. Ainoaksi sisustuselementiksi, jonka raaskin ottaa mukaan, valikoitui Tove Janssonin piirtämä Muumilaakson kartta. Hurraa Suomi! Vaikka kartta on kyllä ruotsiksi, se vähän laimentaa isänmaallista tunnelmaa. Mutta toisella kotimaisella tällä kertaa. Kartta on muuten edelleen rullalla nurkassa, koska en ole löytänyt sinitarraa. Onkohan täällä semmoista ollenkaan?

Helpotus saapuessamme oli suuri; asunto on uusi, omistajat ovat muuttaneet itse ulkomaille. Meillä on kolme kerrosta (talot ovat korkeita ja kapeita, kerroksissa on yleensä yksi tai kaksi huonetta), minä ja Ville asumme keskikerroksen makuuhuoneissa ja jaamme kylppärin, Tonilla on yläkerran makkari ja kylppäri. Ja tietysti yläkerran alttarihuone, johon aina välillä vainajan sukulaisia piipahtaa päristämään patoja ja pannuja. Vainajan läsnäolosta emme ole ihan varmoja, kukaan ei uskalla katsoa huoneeseen. Toni väittää sieltä kuuluvan kolinaa.

 

 

 

 

Naapurisopua

Alakerrassa meillä on keittiö ja kadulle avautuva olohuone. Naapurimme ovat hauskaa väkeä. Eräänä päivänä meillä oli Villen kanssa tullut pieni kotiavainsekaannus ja minä jäin avaimitta. Kotiin tullessani huomasin poikien olevan edelleen kylillä ja istahdin portaille odottamaan, mitäpä sitä muutakaan siinä voi. Yksi naapureista huomasi ahdinkoni ja kutsui minut heti kotiinsa – kiitin onneani, että hän sattui olemaan se ainoa ihminen, joka kadullamme puhuu englantia. Siinäpä sitten istuin keittiössä odottelemassa pelastajia ja minulle tarjottiin paistettua riisiä ja jotakin lakritsista ja jostakin muusta kasvista valmistettua juomaa. Perheen poika istui katsomassa olohuoneessa telkkaria volyymit kaakossa, kuten täällä on tapana.

Täällä tosiaan meteliä riittää. Ihmiset puhuvat toisilleen kovaan ääneen, usein huutaen. Siis silloinkin kun ovat ihan hyvällä tuulella. Ja he kuulostavat vihaisilta, vaikka puhuisivat ihan iloisista asioista. Vietnamilaiset rakastavat karaokea ja ovat taitavia laulajia. Karaokeohjelmat soivatkin useissa kodeissa niin että varmasti puoli kaupunkia kuulee mikä on illan hitti. Taksikuskitkin saattavat puhjeta yllättäen lauluun, etenkin mopokuskien olen kuullut laulavan jo lukuisia kertoja.

Vastapäinen naapurimme (talojen välissä noin 1,5 metriä) huudattaa iltaisin musiikkiohjelmia telkkarista niin että koko katu raikaa. Olemme saaneet iltaisin nauttia 90-luvun ja 2000-luvun alun imelimmistä hiteistä sekä vietnamilaisista iskelmistä. Nyt kirjoittaessanikin (kello on täällä 21:50) musiikki on naapuriasunnossa niin kovalla, että kuulostaa kuin Ville olisi laittanut huoneessaan stereot täysille. Aina välillä harkitsemme laittavamme suomihevit soimaan hiljentääksemme jollotukset hetkeksi, mutta yritämme nyt vielä toistaiseksi pysyä väleissä naapureiden kanssa. Meteliä ei vain pääse mitenkään pakoon. Lisäksi kadulla ramppaa pikkupoikia, jotka tulevat riemukkaasti kajauttamaan ”HELOU!” noin kahdeksankymmentä kertaa päivässä kun vain huomaavat meidän olevan kotona. Päätyasunnon ukko yrittää kaikesta päätellen ostaa minut, viimeksi eilen hän kävi elehtimässä ovella. Joten värikästä jengiä siis riittää. Suomalaiselle tietysti jo se, että porukka ramppaa käytännössä asuntomme olohuoneessa, on ajoittain aika raskasta.

 

 

Vaan minkälaista on jakaa asunto kahden raavaan ukon kanssa? Se on itse asiassa ihan kivaa! Väitän, että olisin loppujen lopuksi yksinäinen ilman näitä kahta toheloa, vaikka töissä saakin sosiaalisuudesta yliannostuksen. Kolmen porsaan taloushan tämä on kun kukaan ei oikein tykkää siivoamisesta. Onneksi meillä käy siivooja kerran viikossa (siivooja mumisi kuulemma paheksuvasti täällä ensimmäistä kertaa vieraillessaan, että on kyllä niin likaista). Tosin huomaan kyllä nalkuttavani likaisista astioista ja levälleen jätetyistä ruoka-astioista melko tiuhaan. Torakantorjuntaohjelmaani kuuluu yrittää minimoida hyökkääjiltä kaikki saatavilla oleva ravinto, pitää keittiö mahdollisimman puhtaana ja myrkyttää ahkerasti. Taloutemme miesväki suhtautuu lempeisiin huomautuksiini huvittuneesti ja viisveisaavat. Olen myös ainoa, joka välittää sellaisista asioista kuin käsipyyhkeet. Tai tiskiharjat tai että kaapista hävitetään edellisten asukkaiden muinaiset ruuat. Ville on ominut toisen pussilakanani.

 

Eräänä aamuna lähdin ennen poikia töihin ja lukitsin lasiovemme perässäni ajatellen, että eipähän häviä läppärit olkkarin pöydältä. Ja kah, ovi onkin sellainen, jota ei saa auki sisältä kun sen on lukinnut ulkoa! Miesväki siinä sitten ihmetteli herättyään, että mitenkäs täältä pääsee ulos. Lopulta nohevina työnsivät ovenraosta avaimen naapurin pojalle, joka sai avattua oven ulkoa käsin. Tulipa tämäkin testattua.

Toin tänään kaupasta huuhteluainetta ja ilmoitin asiasta Villelle. Ville ei tiennyt mitä se on. Valaisin huuhteluaineen käyttötarkoitusta, mihin sain vastaukseksi erittäin epäluuloisen katseen. Kohta yläkerrasta kuitenkin kuuluu ”Mihin tätä ainetta nyt sitten oikein laitetaan?”. Kyllä tämä homma saadaan vielä toimimaan! Suihkusaippuan merkitystä en ole sen sijaan saanut vielä menemään perille. Enkä vessanpesuaineen. Äitini kysyi eikö ole kiusallista jakaa kylpyhuone vieraan miehen kanssa, mutta eipä tuo kovin vieras ole. On kuin asuisi isoveljien kanssa, samanlaista jauhamista, piikittelyä, vitsailua ja ajoittain hienoista hellyyttäkin. Iltaisin nauramme ja pyörittelemme silmiämme päivän tapahtumille ja kuiva huumori kukkii. Kyllä näiden kahden kanssa pärjää.

Kysyin Villeltä ja Tonilta, miltä yhteiselämä maistuu. Toinen sanoi ”koleeta” ja toinen sanoi ”päheetä”. Enpä enempää kuvitellutkaan saavani irti. Väitän kuitenkin, että kyllä ne oikeasti tykkäävät.

Jos haluat jatkossa saada tiedon uusista blogipäivityksistä ja nähdä mm. videokuvamateriaalia toljailuistamme täällä, ota seurantaan Facebook-sivuni käyttäjänimellä Unnaleks. Seuraavassa kirjoituksessa sukellamme vietnamilaiseen koulumaailmaan! Ellei jotain älytöntä satu sitä ennen, todennäköisesti sattuu.