Hải Phòngin katukaaoksessa

”Ensimmäisen viikon aikana joko kuolet tai opit kulkemaan.”

”Miltä sinusta tuntuisi ajatus ajaa skootterilla kahden miljoonan ihmisen joukossa vietnamilaisessa liikenteessä?”

Oli muuten hyvä kysymys työhaastattelussa. Varmaankin valehtelin hädissäni, että ihan tosi jees ajatus. Myöhemmin näin kuvaa tulevan kotikaupunkini kaduista ja kalpenin video videolta. Toki olen matkustellessa tottunut liikkumaan milloin missäkin mylläkässä, mutta itse en ole koskaan ajanut.

Ensimmäinen ajatus sukeltaessamme (matkustajina) Vietnamin liikenteeseen taisi olla jotakuinkin ”tästä ei tule yhtään mitään”.  Ihmisiä suhaa joka suuntaan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla kulkuvälineillä, kyydissä uskomattomia määriä ihmisiä ja vielä uskomattomampia tavaralasteja. U-käännöksiä tehdään täysin sujuvasti keskellä tietä, välillä sekaan tunkeutuu joku myyntikärryillä, ihmiset ylittävät kävellen tien siinä kohdassa missä mukavimmalta tuntuu. Samalla kaistalla voi olla juuri niin monta välinettä kuin vierekkäin vain mahtuu. Liikenteeseen liittyessä voi aivan hyvin ajella vastaantulevien kaistalla, jos omalle kaistalle pääseminen on sillä hetkellä haastavaa.

Ensimmäiset yritykset ylittää tie tuntuivat itsemurhalta. Ei toivakaan, että joku päästäisi yli, oli suojatie kohdalla tai ei. Kukaan ei edes hidasta. Liikenteen sekaan on vain käveltävä, valittava hetki kun lähestyvään kulkuneuvoon on sen verran välimatkaa että kuljettaja varmasti näkee että täältä tullaan, ja sitten vain laittaa sielussaan sormet ja varpaat ristiin rukoillen varmuuden vuoksi kaikkea minkä mieleensä saa, ja luotettava. Kun ylittää määrätietoisesti ja rauhallisesti, lopulta mopot alkavat ohittaa takapuolelta eikä edestä. Vähän kuin kohtaisi karhun – älä hätäile, liiku rauhallisesti, pidä katse tiukasti kohteessa, ei äkkinäisiä liikkeitä. Älä pysähdy, jäät vain kuitenkin itkemään keskelle katua loppupäiväksi, äläkä leiki kuollutta, kukaan ei piittaa.

 

Soveltavat sovellukset

Täällä on käytössä älyttömän hyvä sovellus, Grab, jolla saa tilattua itselleen mopotaksin tai auton, jopa ruokaa. Mopokyyti maksaa puolet vähemmän kuin autokyyti. Sovellukseen merkataan lähtöpaikka (GPS näyttää sen hetkisen paikan) ja paikka mihin haluaa mennä (voi valita myös kartasta). Sitten joku urhea mopokuski karauttaa paikalle, antaa kypärän ja sitten vain hypätään kuljettajan selän taakse. Mekko päällä matkustetaan naisellisesti jalat samalla sivulla. Näin tämä siis menee periaatteessa.

Käytännössä homma menee niin, että isken ruutuun molemmat osoitteet ja laitan kuljettajan hakuun. Näen kartasta miten kuski pyörii viitisen minuuttia jossakin lähiristeyksessä ja soittaa sitten minulle. Kuski ei puhu englantia ja yritän selvittää osoitteen, vaikka se lukeekin kuskilla puhelimessa. Lähetän sovelluksen kautta jopa kuvan risteyksestä jossa olen. Lopulta kuski saapuu ja antaa minulle kypärän, joka tuntuu ja näyttää muovikulholta. Kypärä on liian iso ja lopsahtelee korvalta toiselle. Siinä sitä sitten päristellään matkaan taikinatiinu päässä keikkuen. Suomalaisena koen suurta ahdistusta siitä että pitäisin kiinni vieraasta ihmisestä, joten tarraan mopon takaulokkeeseen (huomaa asianmukainen slangi). Perille kuski yleensä löytää, ainakin muutaman mutkan kautta.

Grabissa on se iso etu, että sovellus näyttää matkan hinnan etukäteen, ja kuski ei voi pyytää enempää (tai ainakaan enempää ei tarvitse maksaa) vaikka kuinka sähläisi pitkin pikkukatuja. Lisäksi olen merkinnyt Tonin turvahenkilökseni, eli sovellus ilmoittaa Tonille, jos poikkeamme liikaa reitiltä tai menemme hämärille alueille. Muutaman kerran olenkin ollut varma, että nyt minut kidnapattiin, mutta aina sitä vain on perille päästy. Kuskit puhuvat tosiaan hyvin harvoin englantia ja jos puhuvat, puheesta on vaikea saada selvää. Jälleen yksi suomalaiselle epämukava sosiaalinen tilanne kun kuljettaja yrittää mupeltaa jotakin englanniksi (mikä toki on ystävällistä ja lähtökohtaisesti arvostan elettä) ja kuullakseni minun on laitettava leukani tämän olkapäälle ja yritettävä vielä vastatakin, vaikka yleensä en tiedä mihin vastaan.

Kuskin saa arvioida matkan päätteeksi ja matkaa tilatessa näkyy kuskin tähtiluokitus. Tunnustan, että etenkin hyvän kuskin kyydissä illalla matkustaminen on aika nautinnollista; pimenevässä illassa kaupungin valoissa kadut näyttävät suorastaan viehättäviltä (päivällä näkyy kaikki ryönä), ilma viilenee siedettäväksi ja ajatus lentää kotimatkalla. Kyyti lisäksi törkeän edullinen. Skootterin kyydissä näkee lisäksi paljon sellaista, mitä kävellessä ei näe, koska pitää keskittyä pysymään hengissä.

 

Aina saa yllättyä

Tiellä saattaa tosiaan tulla yllättäviäkin asioita vastaan. Esimerkiksi juna keskellä kaupunkia. Junaraiteet kulkevat siististi kapealla kadulla talojen välissä ja pari kertaa päivässä juna jymistelee ohi. Ihmiset kulkevat raiteilla muina aikoina varsin huolettomasti. Juna onkin melko hidas kulkuväline Vietnamissa, sillä kaduilla ei voi kulkea lujaa. Skootterilla kuskataan kaikkea pakastimista lautakasoihin painovoimaa uhmaavilla ratkaisuilla. Muut kulkijat kiertävät kuormat ketterästi siitä mistä pääsevät. Torvet soivat koko ajan, äänimerkki ei ole auditiivinen keskisormi kuten Suomessa, vaan sillä ilmoitetaan sekopäisessä liikenteessä, että minä olen nyt tässä, älä aja päälle. Mitä isompi ääni, sitä isompi väline tulossa niskaan.

 

 

 

 

Kypärä on Vietnamissa periaatteessa pakollinen, ja niitä onkin monenlaisia. On näitä mainitsemiani taikinakippoja, on lippiksen muotoisia, kunnon moottoripyörämalleja ja vaikka mitä. Naiset suosivat usein malleja, joissa on aukko takana ponnaria varten tai jopa päälaella nutturaa varten. Lapsilla kypärää ei kuitenkaan yleensä ole, mikä tuntuu tässä kaaoksessa kammottavalta. Yhden kuulemani selityksen mukaan täällä uskotaan kypärän muovaavan lapsen päätä, joten parempi jättää se pois. Suurimmasta osasta autoja on muuten myös turvavyöt tuhottu, en ymmärrä mikä valtava aggressio täällä niihin kohdistuu. No, lapset kuitenkin roikkuvat skoottereissa mukana, isommat yleensä takana, pienemmät seisovat kuljettajan edessä jos osaavat jo seistä tai ovat kahden vanhemman välissä, joskus jopa sidottuna vyöllä kuljettajan selkään. Sielläpä keikkuvat, yhdenkään en onneksi ole nähnyt putoavan,

 

Katseltuani nyt parin viikon ajan tuota tohinaa, tunnen käsittämätöntä halua yrittää päästä hengestäni, eli liittyä liikenteeseen oman ajoneuvon puikoissa. Täällä kävellen liikkuminen on todella vaikeaa ja taksikyyti rajoittaa aina jonkin verran – omin päin ajaessa saa pysähtyä katselemaan milloin mitäkin kun siltä tuntuu ja kohteesta toiseen pääsee liikkumaan siihen tahtiin mikä itsestä hyvältä tuntuu. Ensin pitää kuitenkin hankkia ihan oma kypärä jo ihan noita taksikyytejäkin varten, en tunne oloani tällä hetkellä turvatuksi. Lisäksi on hankittava sellainen kuuluisa aasialaisten suosima kasvosuoja, sillä tien pöly menee skootterilla huristellessa tehokkaasti silmiin, suuhun ja nenään. Villen sanoin:

”Oonko mie tulossa hulluksi, vai alkaako tässä liikenteessä olla järkiä?”