Ihmiskauppaa ja torakoita

Herbert

Ollakseni rehellinen, kyllähän minua on varoitettu. Toni on kertonut kohtaamistaan otuksista, olen lukenut kokemuksia netistä ja matkustaessa toki on tullut monenlaista ölliäistä vastaan. Hotellihuoneissa olen oppinut eksoottisemmissa kohteissa pitämään silmät kiinni kymmenen sekunnin ajan sytytettyäni valot, jotta alivuokralaiset ehtivät karkuun. Jos en näe heitä, voin kuvitella, ettei heitä ole.

Tuli se kuitenkin yllätyksenä. Avasin yöpöytäni laatikon (olen muuten meistä ainoa, joka siivosi laatikoita ja hyllyjä ennen tavaroiden purkamista) ja Herbert, noin seitsemän senttiä pitkä, pullukka torakka, kiiti yli kaikkien laatikon tavaroiden, ja sujahti laatikon taakse.

Kuten aiemminkin olen maininnut, peltohiiret eivät minua pelota. Olen lopettanut kärsiviä, pysyvästi vaurioituneita pikkulintuja, pystyn ottamaan (pienen) hämähäkin käteen, pelastan mehiläisiä sisältä asunnosta ja niin edelleen. Enkä anna lasten tappaa tai rääkätä mitään eläimiä kokoon katsomatta. Isot hyönteiset ovat kuitenkin asia aivan erikseen, niihin en halua koskea pitkällä tikullakaan. Lähdin huoneesta kuin ammuttuna hakemaan kämppikset apuun Herbertin karkoittamiseksi.

Koska tätä juttua saattavat hyvinkin lukea kyseisten herrojen perheenjäsenet ja ystävät, jätän heidät tässä tarinassa anonyymeiksi, jotta jokainen voi kuvitella oman läheisensä siihen urheampaan rooliin. ”Ritari” totesi heti, että hän ei tule lähellekään, ja piiloutui huoneeseensa. ”Toimintamies” totesi ettei tykkää isoista ötököistä, mutta otti silti paperia ja lähti hyökkäykseen.

Huoneessa oli täysin hiljaista. Kolistelimme lattiaa ja siirsimme yöpöytää – tuloksetta. Lopulta aukaisin varpaillani yöpöydän ylälaatikon ja Herbert syöksyi ulos ja pakeni kohti sänkyä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi naisten pitää kiljua kun näkevät jotakin inhottavaa. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin varsin primitiivinen reaktio, koska kiljaisin, ei, rääkäisin niin että koko katu kajahti ja karkasin käytävään. Ritarin ovi pysyi tiukasti kiinni. Toimintamies yritti iskeä Herbertin littanaksi, mutta Herbert pakeni sängyn alle.

Lopulta kaveri oli saavuttamattomissa. Totesin sen olleen Fazerin sinisen perässä, jota minulla oli laatikossa. Hyvä maku tyypillä! Luin netistä että torakat syövät jopa kangasta, mutta pitävät erityisesti rasvaisesta ja makeasta. Vähän niinkuin minä nälkäisenä. Suklaan hävitin nopeasti, sillä netissä sanottiin myös, että torakka ulostaa ja oksentaa asuttamiinsa paikkoihin ja levittää siten tauteja. Kysyin Ritarilta miten tiedän, onko Herbert oksentanut, ja tämä käski kysyä siltä miten edellinen ilta meni. Ja haistaa laatikkoa. Täysin hyödytön tyyppi. Suklaalevy meni nopeasti roskiin.

Koska Herbert oli saavuttamattomissa (matalan) sängyn alla, nukuin retkivalo sängyn vieressä. Ajattelin valon ehkä pitävän sen piilossa. Heräsin silti muutaman kerran yön aikana tuijottamaan lattiaa. Yritin saada Ritarin vaihtamaan kanssani huonetta, vastaus oli jyrkkä ”ei”.

 

 

Herbertin loppu

Emme saaneet myrkkyä vielä seuraavana päivänä, mutta kieltäydyin jyrkästi viettämästä enää yhtään yötä Herbertin kanssa. Niinpä luovutin sille ilmastoidun huoneeni ja siirryin kuuntelemaan tuulettimen lapojen vinguntaa alakertaan olohuoneen sohvalle. Kostoksi jätin valot päälle huoneeseen. Eilen saimme kuitenkin koulun työntekijöiltä ison purkillisen voimakasta myrkkyä, jota Ritari päästessään ensimmäisenä töistä kävi suihkuttamassa kaikkialle. Pian sainkin kuvan Herbertistä ketarat ojossa. Sitä en laita tähän, kuva on vähän surullinen. Herbert oli piiloutunut myrkytystoimitusta kylpyhuoneeseen, mistä se hyökkäsi Ritaria kohti oven avautuessa. Ritari tussautti annoksen myrkkyä päin pläsiä, ja Herbertin loppu oli nopea. Ritari tosin odotti, että Toimintamies tulee kotiin siirtämään raadon.

Herbert vaikuttaa olleen ainoa kutsumaton vieras kodissamme toistaiseksi, mutta en koskaan enää tunne samanlaista levollista rauhaa avatessani laatikoita kuin ennen. Ruuat saavat jatkossa pysyä alakerrassa.

 

 

 

 

 

Ihmiskauppaa

Minulta kysytään täällä usein, haluaisinko mennä vietnamilaisen miehen kanssa naimisiin. En oikein tiedä miten vastata kysymykseen kieltävästi mutta kohteliaasti. Eräänä päivänä istuskellessamme Tonin kanssa olohuoneessa, ovelle tulee yksi naapuruston (vanhemmista) miehistä, joka alkaa iloisesti pulputtaa jotain vietnamiksi. Hymyilemme ja nyökkäilemme aikamme, mutta sitten mies alkaa toistuvasti osoitella minua. Hetken päästä Toni ymmärtää, että nyt puhutaan jostakin hinnasta. Käsken lopettaa nyökyttelyn välittömästi.

Illemmalla pojat syövät pähkinöitä portailla ja selviää, että sama mies toi pähkinät vähän aiemmin. Lieneekö kyseessä pehmittely-yritys myynnin edistämiseksi vai etumaksu? Siinä ne kuitenkin mussuttivat ihan tyytyväisinä. Ei tietoakaan solidaarisuudesta. Jonkun pitäisi ehkä kertoa kyseiselle ukkelille minkälaisia ovat suomalaiset naiset, loppuisi kaupankäynti siihen.

Kyselin vietnamilaiselta työnantajaltani vähän vietnamilaisesta avioitumiskulttuurista. Ilmeisesti aiemmin on ollut tavallista, että vanhemmat järjestävät sopivan avioliiton. Tätä tapahtuu jonkin verran edelleen, mutta oman puolison valinta on yleistynyt voimakkaasti. Perhe saattaa laittaa edelleen kyllä kampoihin, jos puolisoehdokas on esimerkiksi liian köyhä tai ei käyttäydy kunniallisesti. Perheet ovat ennen asuneet yhdessä ja vaimo on muuttanut miehen vanhempien kotiin, mutta nykyään tuore aviopari muuttaa usein omilleen. Samoin yhä useampi nuori muuttaa kotoa jo ennen avioliittoa.

Elämä täällä Vietnamissa pyörii muuten tällä hetkellä pitkälti työn ympärillä. Vietnamilaisilla on hyvin omintakeinen tyyli organisoida asioita, siitä lisää myöhemmin. Eilen olin toimistolla 13,5 tuntia, alkuhässäkkä vie oman aikansa. Mutta työkuvioista lisää sitten myöhemmin!