Pandemiavuosi ilman pandemiaa

Mitä jää mieleen vuodesta 2020?

Entä jos et saa käyttää sanoja korona, pandemia ja virus?

Luin vastikään jossakin Facebook-ryhmässä, miten eräs nainen halusi ostaa perinteisesti joulukuuseensa vuosikoristeen, siis pallon tai vastaavan, jossa on vuosiluku. Hän oli pettynyt, kun kaikki vastaantulleet koristeet  olivat vitsiväännöksiä vallitsevasta maailmantilasta; pallolla oli maski, se oli koronaviruspalleron muotoinen tai muuta hassuttelua.

Mutta mitä, jos haluaa muistaa tästä vuodesta muutakin kuin sen hemmetin viruksen? Se nimittäin lienee tatuoitu muistiin ihan ilmankin. Täytyy oikein paneutua miettimään, mitä kaikkea muuta tänä vuonna tapahtui.

 

Suurten kysymysten äärellä

Aloitin vuoden 2020 Vietnamissa iloisissa tunnelmissa tärkeiden ihmisten kanssa. Minun kutsumani uusivuosi ei ole sama vietnamilaisille, joille kohokohta oli kiinalaisen kalenterin mukaan vasta tammikuun lopulla, mutta juhlimme sentään kuitenkin yhdessä.

Aika pian vuodenvaihteen jälkeen tein suuren ja tärkeän päätöksen, ja jätin silloisen työpaikkani, joka minut oli Vietnamiin tuonut. Lomallani Suomessa sain ajateltua asioita etäämpää ja uskalsin lyödä naulan arkkuun. Näin jälkikäteen päätös tuntuu itsestäänselvältä ja täysin oikealta, mutta tunnollisena ja todella vastuuntuntoisena puurtajana päätös repi minua tuolloin todella paljon.

Samalla luovuin siis kodistani Hai Phongissa ja muutin Hanoihin, sieltä takaisin Hai Phongiin, Kien Thuyhin ja taas Hai Phongiin, jonne kaikki tieni tuntuivat lopulta johtavan. Sekavassa maailmantilassa elettiin missä elettiin ja kokeiltiin eri kaupunkien multaa varpaiden välissä.

 

 

 

Kokemuksia ja kissoja rikkaampana

Hanoissa matkaani tarttui yksi viime aikojen suurimmista mullistuksista elämässäni, Sisu-kissa, Hanoin katujen kulkurikatti. Pieni rääpäle, joka tuli luokseni kirppuisena, matoisena ja tiineenä. Yhden kissan sijaan sainkin huolehdittavakseni pian kokonaista kuusi kissaa. Sisu pentuineen määräsikin tahdin kesälleni, ja elin tuon lauman aikataulun ja vaatimusten mukaan. Pentujen syntymässä avustaminen, niiden kehityksen seuraaminen ja apuäitinä toimiminen olivat välillä toki raskaita, mutta aivan uskomattoman antoisia aikoja. Päivääkään en vaihtaisi pois, en sitä kun pesin pyykkiä viiden pennun roikkuessa kynsillä lahkeistani heiluen kuin viirit tuulessa, en sitä kun ne hyppivät naamalleni kaikki yöt enkä sitä, kun koko kööri nukkui täkkini alla jalkojeni vieressä. Tuona aikana muodostimme myös Sisun kanssa rikkoutumattoman liiton, joka jatkuu edelleen.

Sääressäni on pitkä arpi siitä, kun onnistuin rojauttamaan skootterini päälleni kurvissa. Kaksi pienempää arpea siitä, kun nojasin pohkeeni viereen parkkeratun mopon tulikuumaa pakoputkea vasten. Joitakin sisäisiäkin arpia löytynee, jos joku psykologi joskus pääsee päätäni kaivelemaan. Mutta lähdin kuitenkin Vietnamista vahvempana, itsenäisempänä, itselleni ja muille suopeampana ja sitkeämpänä kuin koskaan ennen sinne lähtöäni. Löysin itsestäni voimia, joita en tiennyt omaavani. Ehkäpä kasvatin ne matkalla, kuin uuden, vahvemman nahan vanhan poisluodun tilalle. Ja samalla vaalin kuitenkin sitä herkkää sisintä, joka on Lapin metsissä kasvatettu.

 

 

Suuntaa hakemassa

Suomeen palaaminen oli odotetustikin hämmentävä kokemus, rankasta kotimatkasta puhumattakaan. Mielessäni soivat yhä uudestaan ja uudestaan Bastille-yhtyeen kappaleen Pompeii sanoitukset:

But if you close your eyes
Does it almost feel like nothing changed at all?
And if you close your eyes
Does it almost feel like you’ve been here before?
How am I gonna be an optimist about this?
How am I gonna be an optimist about this?

Vapaa suomennos kuuluu:

Mutta jos suljet silmäsi,
Eikö tunnukin melkein siltä, kuin mikään ei olisi muuttunut?
Ja jos suljet silmäsi,
Eikö tunnukin melkein siltä, kuin olisit tässä jo ollut?
Miten pystyn ajattelemaan tästä myönteisesti?
Miten pystyn ajattelemaan tästä myönteisesti?

Koska mikään ei tosiaan ollut muuttunut. Jokin omassa katseessani ja omassa sielussani oli, mutta kaikki kotimaassa oli kuten ennenkin. Ja miksipä ei olisi ollutkaan. Aloitin työt uudessa työpaikassani ja solahdin nopeasti tuohon ympäristöön, kuin olisin ollut siellä aina. Rakensin kotia pikku asuntooni radan päässä, enkä koskaan tuntenut asuvani Helsingissä, vaikka siellä olinkin. Säpsähdin aina jonkun oppilaistani mainitessa, että kotikaupunkimme on Helsinki. No juu. Yksi niistä pienistä kylistä, jotka muodostavat Helsingin helmat.

 

Synnyinmaa kuitenkin maadoittaa, kuten kuuluukin. Hetken täydellisen päässä pyörivän kaaoksen jälkeen lumisadepallon myrsky alkoi asettua, ja kuva kirkastua. Kysyin itseltäni, mitä haluan nyt. Vaimensin taustahälyn ja kuuntelin omaa tasaista sykettäni, mietin, mihin olen menossa, kun voin mennä minne vain. Tarve rimpuilla loppuu, kun avaa silmänsä avoimelle tielle.

Kiitos sinulle, lukija, tästä vuodesta. Mennään yhdessä kohti seuraavaa.