Kulttuurishokista

Osallistuin lauantaina panelistina kulttuurishokkia käsittelevään webinaariin. Annetun ajan puitteissa ehdimme hädin tuskin päästä alkuun, asiaa olisi ollut niin paljon, mutta oli upeaa kuulla muidenkin maailmanmatkaajien ajatuksia aiheesta. Niin paljon jäi kuitenkin sisälle vielä vellomaan, että yritän nyt avata hieman omaa kokemustani kulttuurishokista tässä artikkelissa.

 

 

Honeymoon

Kuvitellessani elämää Vietnamissa Suomesta käsin, varsin vilkas mielikuvitukseni teki täydellisen tenän, ja näin vain sumua. Sumua, johon oli astuttava, ja luotettava, että jalan alle löytyy vielä maata, tavalla tai toisella. Vaikka olen matkustellut paljon, kolunnut kaukaisiakin maita ja vieraita kulttuureita, oli toiseen maahan ja kulttuuriin muuttaminen aivan toinen pelikenttä. Ja tuo sumu päässäni oli tunne naulan kantaan – kaikki mitä olin mielessäni saanut keiteltyä oli todella kaukana todellisuudesta.

Kulttuurishokki alkaa yleensä niin sanotusta kuherruskuukausivaiheesta, jolloin kaikki tuossa uudessa maassa on kiinnostavaa ja ihanaa. Kaikki yritetään hyväksyä, kaikki yritetään nähdä parhain päin. Ehkä joku pieni ääni yrittää vakuuttaa meidät siitä, että yksi isoimmista päätöksistä elämässämme ei ollut huono päätös. Että riski kannatti ja olemme elämämme seikkailulla, juuri siellä, missä meidän tuleekin olla.

 

 

Olen otollinen henkilö tällaiselle ajattelulle, sillä yritän yleensäkin nähdä asiat parhain päin, enkä voi sietää huonoissa puolissa vellomista ja niiden vatvomista. Jos asialle voi jotakin tehdä, se tehdään. Jos ei voi, opitaan selviytymään kyseisen asian kanssa, tavalla tai toisella. Siispä meni aikaa, ennen kuin pääsin kompastelemaan kynnysvaiheeseen, jossa uuden kulttuurin ja asuinmaan vaikeat puolet ja hankaluudet alkavat ottaa päähän ja väsyttää, ja koti-ikävä pääsee iskemään.

 

Ryppyjä rakkaudessa

Olin töissä kesällä lähes yötä päivää – jos en ollut opettamassa, suunnittelin tunteja. Opetusmateriaalin puuttuessa oli erittäin aikaavievää suunnitella opetus ja valmistaa asiakkaiden vaatima materiaali. Väsytti, mutta samalla kiireessä ei ehtinyt märehtiä ikäväänsä tai eteen heitettyjä hankaluuksia. Joitakin asioita inhosin – inhosin esimerkiksi mennä opettamaan päiväkotiin, jossa johtaja huusi pikkuisille kuin eläin, läpsi heitä ja paiskoi meitä järjettömillä vaatimuksilla. Hiostavan kuumassa pienessä salissa 2-6 -vuotiaiden villien lasten leikittäminen ilman yhteistä kieltä oli täyttä tuskaa, vaikka itse lapsista tykkäsinkin. Joskus matkustaessani työpisteeltä toiselle (työskentelimme useassa keskuksessa ja päiväkodissa) istuin taksin takapenkillä ja toivoin, ettei matka loppuisi ollenkaan.

 

 

Kämppikseni kärsi väsymyksestä ja koti-ikävästä minua enemmän. Hän oli välillä jo varaamassa lentolippuja takaisin Suomeen, mutta saimme aina puhuttua asiat halki. Tsemppasimme toinen toistamme. Yritimme nähdä asiat parhain päin ja muuttaa mitä muutettavissa oli, mikä valitettavasti oli aika vähän. Itse aloin oireilla eniten koti-ikävääni joulun lähestyessä, sillä joulu on minulle perheen aikaa. Rakastan joulua. Tunnelmakuvat somessa raastoivat sielua ja monena iltana nukahdin kuunnellen Jouluradioa.

 

 

Kotona ollaan

Tässä kohtaa olisi korttitaloni saattanut kaatua, ellen olisi saanut ystäviä, jotka auttoivat pääsemään paremmin sisälle kaupunkiin ja kulttuuriin. Ystävien saamiselle ei nimittäin ollut kauheasti mahdollisuuksia ollessani aina töissä, vaikka toki työporukassa oli mukavia tyyppejä. Lisäksi paikalliset Hai Phongissa eivät puhu juuri lainkaan englantia – kieltä osaavat ihmiset tuntuivat harvinaisilta aarteilta. Vaikka opiskelinkin vietnamia, tuntui uskomattoman masentavalta, ettei paikallisten kanssa pystynyt kommunikoimaan juuri ollenkaan. Tämä yhdistettynä siihen, jo aiemmin purnaamaani tosiasiaan, että aina pistää ulkonäöllisesti silmään, saavat välillä mielen aika matalaksi.

Kohtaamisia-blogin kirjoittaja Katja puhui webinaarissa kulttuuritulkin tärkeydestä sopeutuessa uuteen asuinmaahan, ja allekirjoitan väittämän täysin. Vaikka vietnamilaiset tunnetaan vieraanvaraisena ja ystävällisenä kansana, on heidänkin välittömyydellään tietty raja. Ulkomaalaiset ovat kiinnostavia, välillä liiankin kiinnostavia, mutta he ovat silti ulkopuolisia. Täällä perhe ja suku ovat ykkösasioita, kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken, mutta ulkomaalaiselle näitä asioita ei niin vain paljastetakaan. Vastaukset kysymyksiin ovat ystävällisen epämääräisiä, ja tuntuu, kuin kukaan ei tietäisi omasta kulttuuristaan mitään. Kulttuuritulkki onkin ystävä, joka vilpittömästi haluaa tutustua tulijaan, jakaa elämänsä tämän kanssa ja on valmis ottamaan tulijan mukaan omiin ympyröihinsä.

 

 

Vasta päästessäni sisälle kulttuuriin paremmin, aloin tuntea kuuluvani tänne. Palatessani Suomi-lomaltani helmikuun alussa Vietnamiin, tunsin hätkähdyttävää lämpöä kulkiessani kotikatua matkatavaroitani raahaten. Tunsin tulleeni kotiin. Eri tavalla kuin Suomeen, mutta kotiin kuitenkin. Olin päässyt sopeutumisvaiheeseen monen myllerryksen kautta.

Nyt taaksepäin katsoessani ymmärrän, miten paljon oma ajatusmaailmani on muuttunut. Latteasti voisi sanoa, että olen kasvanut ihmisenä. Vaikka olen aina ollut ihmisten suhteen värisokea ja mielestäni hyvinkin kulttuurisensitiivinen, pidin yllättävän tiukasti kiinni omista ajatusmalleistani ja tapakulttuuristani. En sano, että oma kulttuuri pitäisi ulkomaille muuttaessa hukata, ei todellakaan. Mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa, että vaikka minä kuinka kalistelen sarviani ja jurnutan, tämä maa pyörii juuri sillä tavalla kuin on pyörinyt aina ennenkin, välittämättä tippaakaan siitä, haluanko minä pitää kiinni omista järjestelmistäni vai en.