Valitusvirsi

Tänään tarkoitukseni oli kirjoittaa jostakin mukavasta perinnehärdellistä mitä täällä saa todistaa harva se päivä, niitähän riittää, mutta en pysty. Tänään ottaa niin paljon päähän etten jaksa edes yrittää kirjoittaa mitään kivaa. Ja niinhän se elämä on, että ei aina ole kivaa, ei edes joka päivä.

Itkumuuri

Minulla on töissä aika hyvä paineensietokyky, ja katastrofoijana olen yleensä ajatellut kaikki mahdolliset skenaariot jo niin valmiiksi, että tiukan paikan tullen kaiken kaatuessa järkeni vain kylmenee ja otan tärkeysjärjetyksessä asian kerrallaan käsittelyyn. Näin ollaan selvitty aika monesta, ja koulun pienimpien opettajana tämä on hyvinkin perusvaatimuksia – lapsilla on nimittäin lyömätön kyky kaikilla järjestäytyä johonkin pulaan yhtä aikaa.

Olen kuitenkin opetellut myös siihen, että aina ei tarvi kestää. Työssä täytyy, kun 25 seitsenvuotiasta huutaa yhtä aikaa, ei ope voi millään lysähtää lattialle huutamaan omaa tuskaansa. Ei vaikka kuinka haluaisi. Vapaalla sen sijaan voi välillä antaa pakan levitä. Minun pakkani levisi viime yönä juuri ennen aamua, kun kaikki kuusi kissaa mellastivat viidestä seitsemään, hajottivat kaiken mihin ylsivät, pitivät helkkarinmoista meteliä ja hyppivät päälle. Minä istuin sängyn laidalla, hereillä tietysti sen sirkuksen keskellä, ja ajattelin kaikkea, mikä on edessä. Ajattelin kissojen rokotuksia, jotka pitäisi taas saada säädettyä. Lentolippujen vahvistusta, että saan Sisu-kissan mukaan. Asuntoasioita tulevaan muuttooni Suomeen. Työkalenteria, jonka kissat ovat piilottaneet, ja joka pitäisi päivittää. Deadlineja. Yhteydenottopyyntöjä. Vesikanisteria, jonka unohdin ostaa. Kissanpentujen kuljettamista uusille omistajilleen. Suomeen paluun aiheuttamaa ahdistusta.

Ja silloin kaksi kissoista putosi pöytäni kirjapinon päältä mukanaan koko kirjapino, muutama pöydällä ollut astia ja yksi tavaralaatikko. Korviahuumaava meteli, kissat levisivät joka paikkaan kuin ilotulite, hirveä sotku (voisin vaikka vannoa kissoista kuuluneen tavaravyöryn keskellä ”jiihaa”). Katsoin hävitystä ja aloin parkua. Vollotinkin oikein kunnolla, aivan sydänverestä lähtien. En nyt varsinaisesti kissoille ja kirjoille ja astioille, vaan sille, etten ollut taaskaan yöllä nukkunut, etten pystynyt kontrolloimaan tuota otuslaumaa eikä minulla ollut enää yhtään energiaa suoda ajatustakaan kaikelle sille, mikä vaati niin paljon ajatuksia.

Kissastressi

Keräsin lopulta itseni, loin vihamielisen katseen lattian kaaokseen ja päätin yrittää nukkua vielä hetken. Kissapaholaisetkin olivat vaienneet, en tiedä säikähtivätkö ne räsähdystä vai minun ulinaani, mutta olivatpahan kerrankin hetken hiljaa.

Sisu on pahalla päällä, se on dieetillä. Se söi kissaemolle ja pennuille tarkoitettua ruokaa, ja ensin oikein kohtuullisesti, mutta sitten homma lähti lapasesta. Maha alkoi kasvaa. Vaihdoin Sisulle aikuisen sisäkissan ruuan ja pennut saavat omaa penturuokaansa. Nyt Sisu kulkee aina perässäni liikkuessani asunnossa ja huutaa kuin viimeinen hengenveto olisi lähellä. Jos ruokapussi jää hetkeksi pöydälle, Sisu syö pussin kylkeen reiän päästäkseen sisältöön kiinni. Syötyään omat sapuskansa se siirtyy päättäväisesti pentujen kupille, mistä nostan sen pois kolmesataa kahdeksankymmentä kertaa ennen kuin pennut ovat syöneet kyllikseen.

Aina kun avaan minkä tahansa laatikon, siellä on kissa. En tiedä miten, on vain. Jos erehdyn katsomaan sivuun minuutiksi, laatikossa on neljän tai viisi kissaa. Useimmat niistä ovat laatikon takalevyn ja kaapin takalevyn välissä, jumissa, tietysti. Kissanpennut muuten vaikuttavat kaikin puolin tuhoutumattomilta – ne voivat aivan hyvin laskea matkalaukullani mäkeä alas vaatekaapin päältä, sinkoutua jokainen suuntaansa ja ihan tyytyväisinä kiivetä verhoa pitkin takaisin ylös. En tiedä mikä on tämä mystinen kissojen valmistusaine, mutta tästä kannattaisi tutkijoiden ottaa koppi.

Ja netti ei toimi. Voi ruoja miten voi ottaa päähän, kun mitään ei saa hoidettua nikottelevan netin kanssa. Ei riitä että televisio ei toimi (vuokraemäntä sanoi, ja ihan tosissaan, että se on seinällä vain sisustuksellisista syistä), mutta että nettiyhteys saa kaipaamaan yhdeksänkymmentäluvun lankayhteyksiä, sitä surinaa ja piipitystä tietokoneen yhdistyessä verkkoon. Vannon, että se yhteys oli nopeampi, kuin tämä täällä ilta-aikaan, kun jok’ikisen asukkaan on pakko katsoa Netflixiä yhtä aikaa.

Siinä. Kylläpä helpotti.

Ps. Ai niin, täällä on ihan jäätävän iso lisko seinällä, melko varmasti lihansyöjä. Saa nähdä onko meistä yksikään enää hengissä aamulla.