Kesä on saapunut Vietnamiin, ja se tarkoittaa käytännössä hohkaavan kuumia päiviä (noin 38°C), kuumia öitä (noin 30°C) sekä sateita, jotka tuntuvat paukauttavan koko taivaan niskaan. Tänään saimme pitkästä aikaa nauttia jälkimmäisestä höystettynä rajulla ukkoskuurolla salamaniskujen tärisyttäessä maata. Vettä tuli taivaan täydeltä, sähköt katkesivat ja ikkunat helisivät. Upeaa.
Kissakassit kainalossa
Juuri tällaisena hetkenä hotellin, jossa olen edelleen pakolaisena sopivaa asuntoa etsiessäni, henkilökunta ilmoitti, että minun on kissoineni poistuttava siivoojan tieltä. Olen itse asiassa todella ylpeä siitä, miten siististi kuusi kissaa voikaan olla – viisiviikkoiset pennut ovat oppineet hienosti käyttämään hiekkalaatikkoa (jossa käydään myös näyttäviä painiotteluita) ja niiden päivät kuluvat leikkiessä ja kiipeilyharjoituksissa. Tänään ensimmäinen kepuli onnistui kiipeämään matkalaukkuani pitkin ikkunalaudalle.
Niin minä siis keräsin kissani – emon yhteen kantokassiin ja kaikki viisi lasta toiseen – ja parkkeerasin itseni kulman takaa löytyvään kahvilaan, joka vasta avautuneena ei ole vielä saavuttanut juuri muuta asiakaskuntaa kuin minut. Sekös minulle sopii, siellä on mukavan hiljaista kirjoittaa ja paikan nuori barista tekee tolkuttoman hyvää bac xiu -kahvia ja oreo-pirtelöä.
Tällä kertaa olin hieman kiusaantunut, olihan minulla mukana kuusi kissaa, jotka toki olivat laukuissa, mutta kuitenkin. Täälläkään ei ole soveliasta tuoda lemmikkejä useimpiin ravitsemusliikkeisiin, ja vaikka olenkin salakuljettanut laukussaan hiljaa kököttävän Sisun kahvilaan parikin kertaa, viisi kirkuvaa pentua on hieman eri juttu. Työnsin kissojen kassit pöytäni alle ja rukoilin, että otukset olisivat hiljaa.
Ei kai meitä kukaan huomaa?
Eivät olleet. Pennut möyrysivät laukussaan ja kiljuivat kirkkaalla falsetillaan. Yritin keskustella niiden kanssa asiasta, kiristin, lahjoin ja uhkailin, mutta eivät ne uskoneet. Noukin läppärini repusta ja yritin hiki otsalla luottaa siihen, että pennut rauhoittuisivat kohta.
Kyllä ne rauhoittuivatkin, mutta saivat ajoittain hepulikohtauksia ja alkoivat jälleen jäkistä vastalauseitaan. Paikalla oli omistajarouva ja kaksi nuorta baristamiestä, kukaan ei sanonut minulle asiasta mitään pahaa, mutta tunsin oloni epämukavaksi. Lopulta, vaikka saapuessani alkanut rankkasade edelleen pieksi maata, päätin siirtää pesueeni takaisin hotellille ja toivoa siivouksen olevan ohi.
Menin maksamaan kassalle, eikä minulla ollut sopivan pientä rahaa, vain 500.000 dongin seteli, eli noin 20 euroa. Omistaja yritti löytää vaihtorahaa, mutta koska pohjakassa olisi käytännössä tyhjentynyt, hän antoi minulle setelin takaisin ja huitaisi sen merkiksi, että antaa olla, Yritin viittoa, että maksan ensi kerralla takaisin ja omistaja (joka ei puhu sanaakaan englantia) nyökytteli.
Yllätyslounas
Tehdessäni lähtöä hän huitoi minulle puhuen sitkeästi vietnamia, toistaen kahta sanaa: an com (sanat eivät ole oikein kirjoitettuja, älkää kivittäkö). Vähäisellä vietnamin kielen taidollani tulkkasin sanat ”syö riisiä”. Puistelin päätäni kiitellen ja yritin sanoa, että minä tästä lähden. Vastalauseitani ei hyväksytty, vaan minut ohjattiin yhteen kahvilan pöydistä, johon vedettiin neljä tuolia, ja pian pöydälle kannettiin valtavalla tarjottimella riisiä, lihaa, paikallisia höyrytettyjä vihanneksia ja jonkinlaista lientä. Sekä baristat että omistaja asettuivat pöytään, jakoivat kulhot, ja lappoivat minun kulhoni täyteen riisiä.
Kukaan läsnäolijoista itseäni lukuunottamatta ei puhunut englantia enkä minä juurikaan vietnamia, joten istuin hiljaa, söin ja hymyilin paljon. Keskustelun kohokohta oli, kun pöytäseurueeni laski ensin englanniksi kymmeneen, ja sen jälkeen minä laskin vietnamiksi. Jännitin yhtäkkiä kaikkien tuijottaessa niin, että sössin puikoillani siihen malliin, että toinen pojista haki minulle lusikan. Hymyilin ja kiittelin, mutta itsepäisyyksissäni jatkoin puikoilla, sillä vaikka itse sanonkin, normaalioloissa niillä syöminen onnistuu oikein hyvin. Kulhoni täytettiin kielloistani huolimatta uudestaan, ja ymmärsin, että oli vain jätettävä ruoka kesken.
Ruuan jälkeen hain puhelimeni ja kirjoitin Google kääntäjään paljon kiitoksia ja kehuja. Pöytäseurueeni hymyili ja nyökytteli. Lopulta sain myös kasattua kissakassini ja lähdin sateeseen protestoivan matkaseurani kanssa.
Jäniksenä matkustava kissa
Tällä viikolla salakuljetin muuten Sisun myös Hanoihin bussilla (jos et ole vielä lukenut Sisun tarinaa, klikkaa tästä!). Busseihin ei saa viedä kissoja, ne tuovat pahaa onnea, mutta tehokkaiden peiteoperaatioiden, Sisun ansiokkaan hiljaisen matkustamisen ja muutaman valkoisen valheen (ei kun tässä kassissa on vain vaatteita!) summana pääsimme Hanoihin eläinlääkäriin ja takaisinkin. Matkan olisi voinut taittaa myös taksilla, mutta silloin hinta olisi kivunnut lähes kolminkertaiseksi. Siispä otin riskin ja tällä kertaa kansalaistottelemattomuus kannatti. Nyt Sisun rabiesrokotteen vasta-ainetestit ovat matkalla Eurooppaan ja odotamme matkustuslupaa.
Palatessamme jäimme muuten Sisun kanssa kiinni, mutta onneksi vasta bussista poistuessa. Kipitimme pimeyteen sankareina.
Unnaleks 