Vietnamissa olen saanut tottua ennen kaikkea siihen, että asiat muuttuvat hetkessä, ja muutosta on aivan turha vastustaa. Tai kyseenalaistaa. Turvavyö kiinni ja odotellaan, mihin laskeudutaan. Toki vain kuvainnollisesti, Vietnamissahan suurimmassa osassa autoja turvavyöt on poistettu tai hajotettu.
Vauvoja!
Alkuviikosta vein rescue-kissani Sisun eläinlääkäriin. Lähes kaikki paikat Hanoissa olivat kiinni ja moni eläinlääkäri ilmoitti tekevänsä vain hätätoimenpiteitä, mutta muutama vastaanotto oli edelleen toiminnassa. Halusin tietää, onko kissan maha pyöreänä madoista vai pennuista, jotta tiedän varaudunko kissan madotukseen ja sterilointiin vai synnytykseen ja vauva-arkeen.
Eläinlääkäreiden hinnat hyppivät muuten Hanoissa huomattavasti. Asuinalueeni lähellä oli paljon länsimaalaisten suosiossa olevia eläinlääkäriasemia, joissa kissan sterilointileikkaus maksoi noin 2,5 miljoonaa, eli arviolta sata euroa. Kauempana vietnamilaisalueilla oli paikallisia pieniä klinikoita, joissa sama toimenpide maksoi noin 300.000, eli 10-15 euroa. Ja nämä klinikat ovat kuulemma yleensä myös hyvin asiantuntevia ja huolellisia.
Tarkastusta varten suuntasimme pienelle paikalliselle klinikalle. Sisu otettiin kopasta, kolme nuorta naista pyöritteli sitä hetken suputtaen sille samalla hellyyksiä, ja totesi sitten kissan odottavan pentuja. Hurraa. Kissan maha ajeltiin paljaaksi ja se ultrattiin, luvassa pitäisi olla neljä pentua kuukauden päästä. Selvisin hommasta edullisesti: ultraus, tarkastus, kynsien leikkaus, kynsisakset ja kaksi lelua maksoivat yhteensä 13 euroa.
Palattuamme kotiin kömmin nokosille sulattelemaan vauvauutisia.
Ja taas mennään
Olin juuri vajoamassa uneen kun oveen koputettiin. Hanoi oli menossa sulkutilaan yöllä. Katuja tultaisiin valvomaan tarkasti, kaupungista ei pääsisi enää ulos eikä sinne pääsisi sisään keskiyön jäljeen. Kämppikseni oli saanut aiemmin työtarjouksen osa-aikaisesta työstä Hai Phongista, entisestä kotikaupungistamme, karanteenin ajaksi, ja aikoi ottaa sen nyt vastaan kun vielä pystyisi.
Unenpöpperössä kelasin mielessäni vaihtoehtoja. Voisin jäädä yksin Hanoihin isoon taloomme, jossa suurin osa huoneista oli nyt tyhjillään ihmisten lähdettyä. Kanssani taloon jäisivät vain vietnamilaiset veljekset, jotka eivät puhu englantia, eivätkä näyttäydy juuri koskaan. Toinen vaihtoehtoni oli pakata pikavauhtia kamani ja lähteä kämppikseni matkaan kaupunkiin, jossa tosin ei ole vielä yhtään koronatapausta, mutta josta olin juuri kuukautta aiemmin lähtenyt, ja jossa joutuisimme olemaan kaksi viikkoa tiukassa karanteenissa.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Parempi karanteenissa yhdessä kuin yksin.
Matkalla taas
Pakkasimme vauhdilla, työnsin kissan kantokoppaan ja kannoimme tavaramme pienelle tuktukin tapaiselle, joka veisi tavaramme Hai Phongiin. Seurasimme itse taksilla perässä illemmalla online-opetustuntieni jälkeen.
Kävellessäni taksille pohdiskelin mahdammeko edes päästä kaupunkiin Hanoista. Hai Phongissa ollaan tosi tiukkoja karanteenin suhteen. Mietin ottaako taksikuski meitä edes kyytiin, vaikka mukana olikin myös vietnamilainen ystävämme, sillä länsimaalaisia pelätään nyt oikein tosissaan. Mietin pysäyttäisivätkö poliisit meidät.
Pelkoni taksikuskin suhteen haihtuivat taivaan tuuliin nuoren miehen heiluttaessa iloisesti hattuaan nähdessään meidän lähestyvän ja tervehtivän meitä iloisesti englanniksi. Cat! hän huudahti hilpeästi kuullessaan Sisun maukuvan kopassaan. Sullouduimme taksiin ja katselimme Hanoin valojen jäävän taakse.
Hai Phongin rajalla oli tarkastuspiste, jossa poliisi käski meidät ulos. Käsien desinfioinnin jälkeen meidät istutettiin pöydän ääreen täyttämään dokumentteja siitä mistä tulemme, minne menemme, missä olemme käyneet ja niin edelleen. Tulkkimme naureskeli vieressä, että jos vastaamme kaikkiin oirekohtiin ”kyllä”, saamme ilmaisen majoituksen. Mulkoilimme häntä kulmien alta täyttäessämme hermostuneita papereita.
Pääsimme jatkamaan matkaa ja pääsimme kaupunkiin. Taksi jätti meidät uudelle kotikadullemme, kivenheiton päähän paikasta, jossa asuin aiemmin. Katselin ympärilleni ja en voinut uskoa, että olen taas täällä. Keräsimme tavaramme niiden jemmapaikasta ja kannoimme ne uuteen pikkuiseen asuntoomme, jossa oli kaksi makuuhuonetta, välissä pieni olohuone, keittiönurkkaus ja kylpyhuone.
Vartioituna
Kymmenen minuuttia saapumisemme jälkeen poliisi saapui ovellemme. Poliisi puhui vain vietnamia kiukkuiseen sävyyn ja tenttasi meitä molempia, emme ymmärtäneet mitään. Tulkkina toimiva ystävämme vastaili takaamme tosiasiassa tulkkaamatta meille yhtään mitään. Minä tein parhaani koiranpentukatseeni kanssa ja sainkin paljon ystävääni ystävällisempää kohtelua. Lopulta poliisi lähti.
Seuraavana aamuna poliisi palasi tarkastamaan että olemme edelleen paikalla. Näytimme taas paperimme ja vuokranantaja höpötti aikansa poliisin kanssa. Sitten molemmat lähtivät enempää meille sanomatta. Meidän tulisi olla karanteenissa asunnossa kaksi viikkoa menemättä talon ulkopuolelle. Poliisin oli kuulemma tarkoitus tulla tarkastamaan meidät parin päivän välein, mutta sittemmin emme ole häntä enää nähneet. Katupartio sen sijaan toimii, kämppikseni kävi hakemassa pihalta ruokalähetin paketin ja hänet huidottiin heti takaisin sisälle.
Kaupunki on tällä hetkellä suljettu. Yhdelläkään asukkaalla ei ole asiaa muualle kuin kauppaan tai lääkäriin. Jos ulkoilee ilman todistettavaa ja hyväksyttävää määränpäätä, saa ison sakon. Poliisi ja armeija valvovat kaikkialla. Tulimme juuri oikeaan aikaan, sillä nyt kaupunkiin saapuvat viedään suoraa päätä karanteenileirille.
Täällä sitä nyt sitten istutaan. Istutaan ja odotetaan.
Unnaleks 