Maailma ei kaadu

Nykymaailman tietotulvassa on etunsa ja haittansa. On superhienoa, että saamme tietää mahdollisimman nopeasti, miten esimerkiksi tähän käsillä olevaan pandemiaan tulisi reagoida, miten suojautua, miten toimia jos alkaa oireilla. Samalla on sanottava, että olen jo aivan kurkkuani myöten täynnä sitä, ettei yhtäkään mediavälinettä voi avata koronaviruksen pomppaamatta ensimmäisenä silmille. Ja enköhän tässä nyt itsekin ole osa ongelmaa, kun siitä samasta asiasta piti taas kirjoittaa.

Suljetut ovet

Me emme ole varsinaisesti karanteenissa, mutta ihan yhteisellä kämppisten päätöksellä olemme minimoineet seilaamisen julkisilla paikoilla. Kaupassa käymme, siinäpä se sitten oikeastaan onkin. Meistä suurin osa opettaa tällä hetkellä tietokoneen avulla, muut opettavat enkkua ja minä suomea, haha! Aika monissa palveluissa vaatimuksena on olla englannin natiivipuhuja, mikä siis katkaisee omat mahdollisuuteni. Toisaalta täytyy sanoa, että seuraillessani palveluiden viihdytysopetusta kuusivuotiaille, olen enemmän kuin onnellinen aikuisista suomioppilaistani, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia, pohdiskellaan suomalaista kulttuuria ja naureskellaan kielen kiemuroille.

Sää juhlii karanteenia kanssamme tarjoillen meille koleaa sadetta päivästä toiseen. Katolla ”kuivuvat” pyykkini ovat lilluneet vesihöyryssä narullaan jo päiväkausia. Ulos ei siis ole mikään hirveä hinku lähteä haahuilemaan kun ei oikein ole nyt fiksua mennä kahviloihin tai muihin sellaisiinkaan. Eilen kävin kohtaloa uhmaten juoksulenkillä (lyllertämässä järven rannassa, atleettisuus oli suorituksesta kaukana) ja tihkusade piti huolen siitä, että olin kotiin palatessani likomärkä.

Sään ja omaehtoisen karanteenin yhdistelmä saa aikaan sen, että olemme kaikki hyppiä seinille. Suurimmalla osalla on päiväjärjestys aivan päin prinkkalaa kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin, sen sijaan opetusta saattaa olla myöhään tai jopa keskellä yötä opettaessamme eri aikavyöhykkeillä asuvia opiskelijoitamme. Itse menen yleensä nukkumaan noin kolmelta aamuyöllä, herään ennen puolta päivää. Yksi kämppiksistäni heräsi tänään kahdelta iltapäivällä saatuaan unta seitsemältä aamulla.

Mökkihöperöt

Tekemättömyys väsyttää, lamaannuttaa. Välillä tekisi mieli vain nukkua koko päivä. Yritämme tsempata, pelaamme pelejä, potkimme (sisällä) jalkapalloa, käymme (sateessa) kävelyillä, opiskelemme toistemme kieliä. Minä opetan täällä kahdelle suomea, opiskelen itse vietnamia ja afrikaansia. Ostin värityskirjan, puuvärit ja Uno-pelin. Harkitsemme tekevämme YouTubeen videoita jo vain senkin takia, että saamme jotakin tekemistä. Yritämme pysyä pois toistemme tieltä pinnan kiristyessä ja seinien alkaessa käydä päälle.

Helpolla tässä kuitenkin vielä selvitään, meistä kukaan ei ainakaan tiettävästi ole vielä sairastunut. Yhden sairastuminen tietäisi karanteenileiriä meille kaikille. Vietnamissa tartuntatapauksia on kuitenkin vielä tosi vähän muuhun maailmaan verrattuna ja sairaat on saatu hoidettua kuntoon, joten toivoa on.

Voimia ja lämpöä joka kolkkaan maailmaa. Yritetään keskittyä myös niihin muihin uutisiin, jotka eivät koronaa koske, ja löytää iloa arjesta poikkeusoloissakin.