Tiistaina avasin lukitun tallelokeroni huoneessani ottaakseni sieltä rahaa. Vietnamissa ulkomaalaisen on vaikeaa avata pankkitili ja rahan siirtäminen tililtä toiselle maksaa, joten kaikki palkat on saatu käteisenä ja käteisenä olen ne myös hillonnut tallelokerooni. Olen säästänyt palkkatasooni nähden huomattavan summan, josta suuri osa oli kirjekuoressa, johon olin merkannut päälle paljonko kuori sisältää. Nyt avasin kuoren ja…
Rahojen tilalla oli paperirahaa. Leikkirahaa, jota täällä poltetaan rituaaleissa edesmenneille esi-isille.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että on tapahtunut väärinkäsitys. Seuraava, että minua on huijattu. Mutta olin laskenut rahat kuoreen ihan itse ja todennut seteleiden olevan aitoja. Joku on siis ollut avaimella lukitussa huoneessani ja avannut avaimella lukittavan tallelokeroni, ottanut rahani ja laittanut tilalle paperirahaa.
Seuraava tunne oli hätäännys. Olin säilönyt laatikkoon merkittävän summan rahaa, joka nyt oli poissa. Käytännössä kaikki säästöni ajaltani Vietnamissa.
Poliisin pakeille
Ystäväni lähti viemään minua poliisiasemalle itkettyäni ensin petetyksi tulemisen tunnetta ulos. Menimme ensimmäiselle asemalle, jossa konstaapelit ohjasivat meidät toiselle asemalle, heitä ei kiinnostanut. Sieltä meidät ohjattiin kolmannelle asemalle, vieläkään ei kiinnostanut toimia. Kolmannelta asemalta meidät ohjattiin neljännelle. Neljännellä käskettiin mennä kolmannelle. Pienen väittelyn jälkeen keksittiin viides asema. Jos oikein muistan, sillä asemalla lopultakin asia otettiin käsittelyyn, koska tunsin yhden paikalla olevan nuoren naispoliisin työn kautta.
Kerroin poliiseille, että lukot oli avattu ja suljettu taas ja kerroin myös paperirahasta. Kerroin, että asunnon omistaja ja vaihtuva suuri joukko tämän sukulaisia käy talossa omin luvin omien avaimiensa kanssa, usein meille kertomatta, uhraamassa yläkerran alttarihuoneessa. Alttarihuoneeseen pitää mennä yhden makuuhuoneen läpi, ja huoneen edellinen omistaja oli myös menettänyt rahaa. Emme kuitenkaan pystyneet todistamaan, kuka rahat otti.
Poliisit lähtivät mitään sanomatta talolleni. Kysyessäni hädissäni tuntemaltani poliisilta mihin nämä lähtivät, hyppäsimme ystäväni kanssa myös mopon selkään ja ajoimme talolle. Poliisit menivät huoneeseeni, katsoivat ympärilleen, naurahtivat paheksuvasti paperirahalle ja käskivät laittaa sen ja avatun rahakuoren muovipussiin heitä varten. Pussia he eivät kuitenkaan koskaan huolineet mukaansa.
Poliisit palasivat asemalle ja sain käskyn olla seuraavana aamuna poliisiasemalla ammattitulkin kanssa. Niinpä siis tulkkeineni palasin aamulla asemalle selvittämään asioita, mutta minut käskettiin pois. Asunnon omistaja ei ollut kertonut poliisille ulkomaalaisista vuokralaisista, vaikka niin pitäisi lain mukaan tehdä. Siispä lähdin kotiin.
Kiitos avusta
Illalla sain puhelun vietnamilaiselta tuttavaltani, joka oli poliisiin yhteydessä, että poliisi ei tee mitään, koska murtojälkiä ei ole. He eivät edes kirjaa minun käyneen asemalla. Ilman kirjausta en voi todistaa vakuutusyhtiölle, että olen ilmoittanut asiasta poliisille.
Seuraavaksi lähetin viestin Suomen suurlähetystöön. Kerroin koko jutun, miten poliisi toimi, tai siis ei toiminut, ja miten meillä kulkee kotona väkeä luvatta omilla avaimilla, eikä asiaa silti tutkita. Lähetystöstä lähetettiin minulle viesti, jossa luki jotakuinkin ”Onpas tosi harmi. Aina paikallinen poliisi ei ole palvelualtis. Kokeile uudestaan tai käänny asianajajan puoleen.”
Se siitä avusta sitten. Olisiko puhelinsoitto ollut mahdoton asian selvittämiseksi? Suurlähetystöillä on tärkeä tehtävä juuri ulkosuomalaisten ja matkaajien tukemisessa ja turvaamisessa. Tämä oli kyllä täydellinen riman alitus. Tunsin – ja tunnen edelleen – oloni hylätyksi. En odottanut lähetystön pelastavan rahojani tai lähettävän minulle tukipakettia, vaan toivoin, että koska lähetystössä tunnetaan paikalliset tavat, olisi sieltä tullut apuja poliisien potkimiseen liikkeelle. Tekemään työnsä. Antamaan edes vähän jyrkempää palautetta siitä, miten asioita hoidetaan.
Seuraavaksi saan kuulla tuttavaltani ensin juonen, jonka avulla varkaus saataisiin näyttämään tapahtuneen ihan muualla kuin talossa. Kun en suostunut mihinkään juonitteluihin, alkoi pommitus ystäviäni kohtaan. He ovat varmasti vieneet rahani. Suutuin. Ystäväni ovat vain kanssani asunnossa. Kukaan heistä ei edes tiedä missä rahalaatikkoni on, saatika sitten mistä siihen saa avaimen. En koskaan ota rahaa kenenkään nähden, vain yksin. Ja sitten ymmärsin. Tässä suojellaan nyt niitä, joilla avaimet todellisuudessa, ihan konkreettisesti, on hallussaan. Vietnamissa maine on kaikki kaikessa.
Minulla ei ole todisteita siitä, kuka rahani vei. Sielussani tiedän minne ne ovat päätyneet, mutta ilman todisteita en voi tehdä enkä sanoa mitään. Voin vain kertoa tosiasiat. Niin poliisille kuin muillekin. Poliisia se vain ei nyt kiinnostanut.
Ps. Instagramin stoorissa ajankohtaisia kuulumisia asiaan liittyen – ja kohta alkaa tippua juttua myös tulevasta muutosta! Tulehan kytikselle. Tämänkin tekstin kuvat pitää nyt sujautella sinne, niiden lisääminen tälle sivulle ei nimittäin tällä kertaa onnistunut. Uusi yritys ensi kerralla.
Unnaleks 
Siis mitä, ei ei ei. Nyt kyllä kysytään sisua yli oman tarpeen. Sanattomana turvaudun latteuteen, jota todella, todella tarkoitan: tsemppiä! Voi kunpa karma kohtaisi varkaat.
TykkääTykkää
Kiitos ihana Hanneli! Hei, meitä voidaan horjuttaa, mutta ei kaataa. Pikanuudeleilla elää kyllä, tärkeintä että henki pysyi!
TykkääTykkää
Paljon ajatuksia ja fiiliksiä nousi pintaan tätä lukiessani. Itse asuin Kiinassa muutama vuosi sitten ja siellä ollessani minulle kävi selväksi, että monet asiat ovat Aasian köyhämaissa (kyllä, lasken Kiinan köyhämaaksi) erilaisia kuin asua länsimaissa – verraten esim Australia, Uusi Seelanti, Irlanti, Itävalta, taikka Suomi).
Minulle turvallisuuden tunnetta toi se, että Kiinassa palkkani meni suoraan ja oli nimenomaan paikallisella pankkitilillä. Okei, kuten sanoit pankkitilin avaaminen on vaikeaa ja rahojen siirto oli hankalaa, sekä siitä perittiin maksu – mutta rahat olivat oikeasti turvassa. Kiinaan mennessäni minua varoitettiin oikeastaan kaikesta rahaan liittyvästä, joten vaadin että kaikki meni ”oikean kaavan mukaan” ja virallisesti. En huoli palkkaa käteisenä. Jos ei ole muuta vaihtoehtoa, PayPal käy lähes jokaisessa maassa (ei tosin Kiinassa.)
Minulta varastettiin käteistä Kiinassa – kuten myös esim Fidjillä ja Thaimaassa ollessani on varastettu, täysin huomaamattani vaikka käteinen oli ”turvassa”. Suomalainen luottaa liian herkästi – juurikin ajattelumalli, että käteinen olisi turvassa tallelokerossa koska sinulla oli siihen avain, oli naivia. Tietysti niinhän sen pitäisi (!) olla, että tallelokero on varma paikka, mutta näin se ei vaan ole.
En osaa nyt lohduttaa muuten kuin sanomalla, että ainakin maksoit huolimattomuudestasi oppirahat ja joskus se on menetetyn käteisen arvoista. Ulkomailla, varsinkin eksoottisissa maissa asuessa, tulee paljon tilanteita vastaan missä pitää luottaa omaan harkintakykyyn ja mutu-fiilikseen ettei tule höynäytetyksi. Itselleni on käynyt paljon mokia ja niistä on todella oppinut, kasvanut fiksummaksi.
Suurlähetystön vastaus vaikuttaa kököltä, mutta toisaalta korkean korruption maissa suurlähetystöt taistelevat tuulimyllyjä vastaan. OK, he voivat kehoittaa poliisia tekemään työnsä, mutta moinen kehoitus ei merkitsisi mitään paikallisille. He tekevät, kuten tekevät.
Summa summarum, käteinen on kuningas mutta siitä ei jää paperijälkeä: jos rahasi olisi varastettu tililtä, niillä olisi ollut turvaa ja olisit mitä luultavammin saanut ne takaisin jossain vaiheessa. Toivottavasti jatkossa avaat pankkitilin ja turvaat rahasi, vaikka se olisikin hankalaa 🙂
TykkääTykkää
Moi Jenni, kiitos viestistäsi ja siitä että jaoit kokemuksesi! Ystäväni auttaa minua avaamaan pankkitilin tännekin. Olin hölmö uskoessani työnantajani sanat, ettei tiliä kannata avata. Mutta hengissä ollaan ja eteenpäin mennään.
TykkääTykkää