Palasin Vietnamiin kaksi päivää sitten. Hassua, miten sitä kuitenkin tuntee tulevansa kotiin. Eihän minulla nyt juuri muualla omaa kotia olekaan, vain tämä yksi oma huone kimppakämpässä Vietnamissa. Suomessa on toki perheeni koti, mutta jokainen omillaan asuva tietää, että vanhempien koti on eri asia kuin se oma, jossa saa olla ihan miten tykkää.
Ennen aamunkoittoa ei…
Ajattelin, että tuskinpa kärsin jetlagista lainkaan. Ja kissanvillat. Istuin viime yönä taas kämppikseni kanssa kolmeen asti yöllä katsomassa elokuvaa Kingdom of Heaven, jonka molemmat käsitimme jossakin vaiheessa nähneemme jo aiemmin, elokuvasta ei vain ollut mitään muistikuvia. Ja se on pitkä. Eikä muistikuvia ole oikeastaan vieläkään. En varsinaisesti voi suositella. Kolmelta aamuyöllä elokuvan loputtua pakotin silmät kiinni ja tänä aamuna pakotin silmät auki ennen yhtätoista. Onni onnettomuudessa, että koulut ovat kiinni koronaviruspaniikin takia, ja ei siis tarvitse mennä opettamaan näillä pöhnäisillä jetlag-aivoilla.
Koronahuoli
Ei Vietnamissa ainakaan ole kuitenkaan sellainen maailmanlopun tunnelma kuin mitä tunnutaan rummutettavan. Kasvosuojiahan ainakin kotikaupungissani pitää suurin osa ihmisistä ulkona joka tapauksessa, nyt niitä vain pidetään sisälläkin enemmän. Kaikki palvelutyötä tekevät pitävät maskia. Maskit ovat myös laajalti loppuneet ihmisten hamstratessa niitä, vaikka suojan vaikutuksen mitättömyydestä on yritetty toisinaan varovaisesti informoida. Toisaalta, eipä siitä haittaakaan ole. Haittaa sen sijaan on siitä, että toiset ostavat suojia saadessaan niitä isot määrät ja myyvät niitä sitten kuolemaa pelkääville kansalaisille törkeään hintaan. Toivoakin kuitenkin on! Joku varhaisteini oli käyttänyt kaikki Tet-juhlan aikana saamansa rahat maskeihin ja jakoi niitä ilmaiseksi kadulla. Kas, tässäpä hyvä esimerkki ihmisluonnon eri puolista.
Emme vielä tiedä, kuinka kauan kouluja aiotaan pitää kiinni. Ho Chi Minh Cityssä (ent. Saigon) kuulemma lapset ovat vielä ainakin viikon kotona. Tämä kuulostaa kuitenkin omaan korvaani ”laastari murtuman päälle” -ratkaisulta. Epidemia ei häviä viikossa eikä kahdessa, huipun pitäisi olla vasta myöhemmin keväällä. Pitäisikö lapsia pitää kuukausitolkulla kotona? Ei tietenkään. Mutta ehkäpä ihmiset väsähtävät pelkäämään muutamassa viikossa.
Vietnamin lukemattomat ulkomaalaiset opettajat ovat muuten hädissään. Useimmille palkka maksetaan pidetyistä tunneista, ja jos palkkaa ei tule viikkokausiin, moni on pulassa. Useat täällä työskentelevät nimittäin lähettävät rahaa kotiin perheelleen, eivätkä suinkaan istu säästöjensä päällä. Eikä toki kielikeskuksissa opettamalla mitään huikeita summia yleensä tienaakaan, vaikka ihan mukavasti useimmat palkallaan elävätkin. Nyt ovat muuten eläkeikäiset lähisukulaiset kullan arvoisia kun lapset ovat yllättäen kotona eivätkä koulussa ja vanhemmat ovat töissä. Taitaa olla mummuilla ja vaareilla syli täynnä mukuloita jonkin aikaa.
Yksi hauskakin asia tästä kaikesta on toki seurannut, eli se, että olemme kaikki kerrankin yhtä aikaa vapaalla, mikä on täällä hyvin harvinaista herkkua. Huomenna suuntaammekin Hanoihin viettämään ihan vain turistipäivää vapaan kunniaksi. Aika moni on pyyhkäissyt Etelä-Vietnamin tuulia nuuskimaan. Voi olla, että tässä täytyy vielä pikkuisen reissata itsekin.
Ensin kuitenkin tämä jetlag. Ja hupsista, kellohan on täällä taas jo yksi yöllä…
Unnaleks 