Olen ollut viime aikoina vaikeasti tavoitettavissa. Vastaan viesteihin ja sähköposteihin joskus päiviä myöhässä, kiireettömiin viesteihin saatan unohtaa vastata kokonaan. Ei, se ei johdu siitä etten välittäisi. Olen vain jotenkin käsittämättömästi lopultakin neulonut ympärilleni hiuksenhienon kudelman, joka alkaa muistuttaa jonkinlaista elämää. Ja aikatauluni ja pääni eivät selvästikään kestä sitä.
Tähän voisi nopeasti silmiä pyöräyttäen todeta, että no onhan siellä oltu jo yli puoli vuotta, kai siinä ajassa ehtii jo vähän elääkin. Ihan totta, seitsemän kuukautta tuli täyteen ihan huomaamatta. Elämäni on kuitenkin muuttunut viimeisen kahden kuukauden aikana merkittävästi.
Kun antaa pikkusormen…
Miksi sitten nyt? Tähän kysymykseen minulla ei ole vastausta. Olen leikilläni syyttänyt asiasta harjoittelijaamme Tiiaa ja moittinut hänen pilanneen minut hänen saavuttuaan Vietnamiin puolitoista kuukautta sitten, mutta todellisuudessa syy lienee muualla (toki ystävien seuralla on oma suotuisa vaikutuksensa).
Tutustuin nimittäin ehkä kuukausi sitten tyyppiin, joka työskentelee ravintolassa, jossa käymme usein. Tässä Tiialla oli sormensa pelissä, sillä hän työnsi minut tutustumaan tähän kaveriin puoliväkisin. Asiassa ei ole sen suurempaa draamaa, on vain hauskaa että nykyisin juttelemme toisinaan ja voimme sanoa olevamme ystäviä. Mutta tutustuttuani yhteen ihmiseen tajusin miten lukossa olin kaikilta muiltakin.
Tänne tullessamme aloimme heti töihin. Heti saapumisemme jälkeisenä päivänä oli firman avajaisjuhla ja siitä alkoi sitten opetus. Pitkään aikaan minulla ei ollut yhtään vapaapäivää, eihän meitä opettajiakaan ollut täällä kuin kaksi, ja myöhemminkin se yksi myönnetty vapaapäivä viikossa (täällä vapaapäiviä ihmisillä yleensä on viikossa vain yksi) meni pitkälti tulevien tuntien suunnitteluun ja pään kasaamiseen tulevaa viikkoa silmällä pitäen. Uusi kulttuuri, työympäristö, elinympäristö, kieli – ne kaikki vaativat veronsa, enkä jaksanut tutustua oikein keneenkään.
Sisäisesti epäsosiaalinen
Tunnustan olevani vähän hidas lämpiämään ihmisille. En oikein jaksa panostaa seurusteluun jos en ole varma, että kyseinen henkilö on ”heimolaisiani”. Jos totean jonkun sitä olevan, otan hänet kyllä nopeasti omakseni. Olen kuin olisimme tunteneet aina. Vieraiden kanssa saatan kuitenkin olla varautunut, vaikka olenkin aina ystävällinen. En päästä porukkaa helposti lähelleni.
Vietnamissa on ylitettävänä paitsi kielimuuri, myös se tosiasia, että kotikaupungissani erotun joukosta kuin vetskari napeista. Ensimmäisen kuukauden ajan, ehkä kauemminkin, jaksoin vastailla huuteluihin ja kyselyihin, mutta työmäärän lisääntyessä aloin väsyä sosiaalisuuteen ja kulkea kadulla omalla tavallani määrätietoisesti sivuilleni juurikaan vilkuilematta, yleensä kuulokkeet korvilla.
Olen korjannut tietoisesti tavoitettavuuttani. Katson silmiin enemmän, puhun muille enemmän. Ja yllättäen huomaan, että ovea ei tarvitse edes avata muille, riittää, että aukaisee lukon. Suostun lähtemään mukaan paikkoihin, vaikka töitä on paljon ja väsyttää. Töitä on aina paljon. Aina väsyttää. Jos annan periksi näille syille, en käy koskaan missään.
Outolintu
Myös paikalliset ovat yllättyneet suhteestaan minuun. Täällä kotikaupungissani Hai Phongissa ulkomaalaisia ei katukuvassa näy juuri lainkaan, lähes kaikki länsimaalaiset ovat reppureissaajia jotka opettavat kielikeskuksissa. Reppureissaajat pysyvät usein omissa pienissä piireissään maanmiestensä kanssa. Olen aiheuttanut ihmetystä, säikähdystä ja riemastusta. Moni sanoo minun olevan ensimmäinen ulkomaalainen, johon he ovat todella tutustuneet, vaikka ovat saattaneet työskennellä ulkomaalaisten kanssa paljonkin. Äidit ja isät ovat huolissaan jälkikasvustaan näiden viettäessa aikaa kanssani, minähän en elä perinteiden mukaisesti. Varauksesta huolimatta minut on otettu vastaan, ja vaikka olen edelleen erikoisuus, olen jo hyväksytty erikoisuus.
Olen kiireisempi kuin koskaan, sillä sosiaalinen elämä ei mene yhteen työni kanssa. Yritän silti kovasti raivata nykyään aikaa kaikelle, opetella priorisoimaan, opetella joskus sanomaan ”ei” ja ennen kaikkea sanomaan ystäville ”kyllä”. Aiemmin olin täällä omassa mielessäni vain töissä. Näiden muutosten myötä tunnen asuvani Hai Phongissa.
Unnaleks 