Olen asunut Vietnamissa puoli vuotta. [Pitkä tuijotus näppäimistöön.]
Vieraalla maalla
Vanhempani kävivät luonani parin viikon vierailulla, he lähtivät tänään. Perheen ja ystävien vierailu saa aina näkemään asiat vähän toisesta vinkkelistä. On hassua huomata, miltä oma elämä näyttää muiden silmissä. Isäni totesi reissun lopuksi, että elämä täällä on paljon vaikeampaa, kuin miltä sen saan kuulostamaan.
Ehkä se onkin. Kaikkeen tottuu. Siinä missä isään törmäsi heti ensimmäisenä päivänä skootteri (onneksi selvittiin naarmulla), minä kuljen ajattelematta ruuhkassa. Vedän automaationa hengitysmaskin naamalle mennessäni ulos, koska saaste ilmassa saa minut yskimään öisin. Suurin osa hankaluuksista menee ohi lähes huomaamatta.
On raskasta ja hauskaa olla muukalainen. Olen täällä avoimesti takki ihan auki, oppimassa, ihmettelemässä. En opi vain Vietnamista, vaan myös itsestäni ja maailmasta yleensä.
Erilainen itsenäisyyspäivä
Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä. Minä lähden Hanoihin osallistumaan suurlähetystön juhlallisuuksiin ja käyn samalla pitämässä näyttötunteja mahdolliselle asiakkaalle. Kotona Suomessa suttaisin kokoon piparkakkutalon (keittiötaitoni ovat järkyttävän huonot), lämmittäisin glögiä ja katsoisin Linnan juhlia.
En varsinaisesti ikävöi Suomeen. Ikävöin toki asioita Suomesta, olisi ihanaa päästä rantasaunaan tai syödä joitakin lempiruokia, kaipaan raikasta ilmaa, lunta, joulutunnelmaa, metsää, ystäviäni ja perhettäni. Mutta eivät nämä asiat ole aktiivisesti mielessä. Arki pyörii omalla painollaan ja siihen arkeen ei (valitettavasti) kuulu rantasauna, ei ole koskaan kuulunutkaan. Siksi sitä ei oikein osaa kaivatakaan.
Sanoin tänään ekaluokkalaisille oppilailleni, että en tule huomenna töihin kun olen reissussa, nähdään maanantaina. Koko luokka huusi surkeana putkihuutoa kunnes sain heidät rauhoitettua. Hymyilytti. On tosi tärkeää tuntea kuuluvansa jonnekin, jollekin, edes vähän. Minä kuulun niille lapsille arkipäivisin yhden tunnin ajan päivässä luokkaa kohden.
Suomessa ei sanota kevyin perustein ”rakastan sinua”. Täällä lapset sanovat sen minulle päivittäin, katsovat silmiin, ja kysyvät ”rakastatko sinä minua?”. Onneksi englanniksi sanonta kuulostaa kevyemmältä ja on vähän helpompi sanoa, ja minä vastaan joka kerralla ”kyllä”. Jos mitään muuta nuo lapset eivät minulta päivän aikana saisikaan, niin ainakin sen, että he kuulevat olevansa tärkeitä ja rakastettuja. Ihmettelen jokaista eteeni kiikutettua lyijykynää ja viivainta, ihailen jokaista esiteltyä vaatekappaletta ja poninhäntää, silitän jokaista päätä joka painautuu kylkeeni kävellessäni käytävällä. Sillä hetkellä kuulun heille. Sillä hetkellä Suomi on hyvin kaukana ja olen täällä.
Unnaleks 