Pikkutytöt nahkahameissa keikistelemässä yleisölle, keikkumassa koroilla joilla minuakin huimaisi, yleisö hehkumassa innoissaan. Mikä tässä maailmassa on nyrjähtänyt, että tämä on ihan ok? Se nimittäin ei ole. Ei ole.
Vaihtelu virkistää?
Perustyöni on suunnittelemista, opettamista, organisoimista – sitten nukutaan muutama tunti ja vedetään taas suunnittelut, opettamiset, organisoinnit. Välillä eteen kuitenkin lentää jokerikortteja, kuten Talent Kid’sin kuvaukset, joihin pääsin jakamaan palkintoja voittajille. Keskuksemme osallistui kisaan palkitsemalla parhaat esiintyjät stipendeillä, joilla muksut pääsevät keskukseemme opiskelemaan valitsemilleen tunneille.
Asettuessamme katsomoon heti tuomariston pöydän taakse katselin pieniä esiintyjiä – sellaista määrää kimallusta, irtoripsiä ja hiuslakkaa harvoin näkee. Eräs pikkutyttö keikahteli paikalleen tuomaristoon – kaikki tuomarit olivat ilmeisesti jonkin alan julkkiksia, tästä ehkä kuusi-seitsemänvuotiaasta en tiedä – korkeissa korkokengissä, hyvin tiukassa, merenneitohelmaisessa, pitkässä, punaisessa mekossa valtava tiara hiuksissaan. Huulet punattuina, ripset laitettuina, kasvot meikillä peitettynä. Ällistyin, miten tyttö oli selvästi omaksunut roolinsa, ja asettui paikalleen hyvin tyynen ja kypsän oloisesti. Kypsän. Seitsenvuotias. Tuomareiden astuessa lavalle yksi kerrallaan, tyttö asteli riviin toinen käsi kävelyn tahdissa keinuvilla lanteilla, toinen hieman jäykkää mallivilkutusta tapaillen.
Missä hajusuola, taidan pyörtyä
Olin odottanut tyypillistä Talent-kilpailua, jossa lapset esittävät akrobatiaa, taikuutta, laulua, soittoa ynnä muuta yksin tai ryhmässä. Samaan tapaan kuin amerikkalaisissa TV-ohjelmissa, tosin arvelin homman olevan hieman hillitympää.
Alussa näimmekin muutaman laulu- ja tanssiesityksen, joissa en yllättynyt oikeastaan muusta kuin siitä, että lasten kanssaesiintyjät olivat useimmiten aikuisia. Lapsi lauloi tai tanssi, jopa näytteli, aikuisryhmän keskellä, joka toki pyrki korostamaan pikkuruista esiintyjää. Tilanne tuntui kuitenkin vähintäänkin erikoiselta. Eräs esiintyjä, joka oli myös nippa nappa kouluikäinen, esitti tanssillisessa näytelmässä tappavansa häntä ja ystäväänsä kaltoin kohdelleet aikuiset.
Sitten lavalle asteli alakouluikäinen tyttö pöyheässä mekossa. Musiikki soi, tyttö asteli kädet lanteilla lavan etureunaan, katsoi intensiivisesti yleisöä. Käveli toiseen laitaan, katsoi yleisöä. Sama toistui monta kertaa, lopussa tyttö heitti suurieleiset lentosuukot katsojilleen ja käveli pois. Leuka loksahtaneena kysyin vietnamilaiselta ystävältäni, mikä oli tytön esiteltävä taito. Käveleminen? Juu juu, ystäväni nyökytteli kiivaasti. ”Hän osaa kävellä kuin malli.”
Vieressäni istuvalla naisella oli kännykässään auki ohjelman livelähetys ja syrjäsilmällä huomasin kameroiden kuvaavan meitä. Poistin siis ällistyneen ilmeen nopeasti ja korjasin naamatauluni sopivampaan asentoon. Aloin aavistella, että tämä ei jäisi tähän. Eikä jäänytkään. Mallikävelijöitä oli vielä toinenkin, ehkä viisivuotias pikkupieni tyttönen, joka oli puettu nahkaan ja lateksiin. Minihame, minitoppi, korkokengät, musta pitkä nahkatakki ja mustat aurinkolasit. Nyt en enää saanut enää estettyä ilmettäni vaan tiedän ihan hyvin tuijottaneeni esitystä epätoivon vallassa.
Tanssiesityksessä yksi samanlainen vaahtosammuttimen kokoinen käppänä oli puettu intiaanipäähineeseen ja lannevaatteeseen ja toppiin, jotka olisivat sopineet Tarzanin Janelle. Vauhdikas esitys kirvoitti yleisöstä hurraahuutoja, tyttö tanssi todella hienosti, ympärillä hilluva aikuisista koostuva tanssitiimi pisti parastaan. Musiikki vaihteli, välillä vedettiin Macarenaa, välillä viidakkorummut pärisivät. Ja silloin yksi ehkä minun ikäiseni mies nappasi tytön syliinsä, kiepautti nurinperin, asetti reisilleen tytön jalkojen kinnittyessä miehen vyötärön ympärille, ja mies alkoi paukuttaa tytön takapuolta kuin rumpuja. Tytön lannevaate valahti alaspäin paljastaen mustat, pitsiset pikkuhousut, jotka eivät olisi kalvenneet missään Victoria’s Secret -kuvastossa, ja mies rummutteli tytön pakaroita villisti hyvän aikaa muun ryhmän tanssiessa ympärillä.
Oli myös herkkiä, sieviä lauluesityksiä ja pianonsoittoa. Yhden tytön esitys oli lyhyt luento kierrättämisen tärkeydestä ja vihreistä arvoista. Suomessa tätä kenties pidettäisiin tympeänä lasten kilpailussa, mutta ihailin tyttöä. Siinä hän seisoi, maassa, jossa ei kierrätetä yhtään mitään, ja jossa meri pullistelee roskasta, ja puhuu vakavin ilmein biohajoavista pakkausmateriaaleista. Noin yhdeksänvuotias tyttö.
Ah, ja oli vielä sekin tyttö, jonka esityksessä pääkallokasvoiset nunnanhuntuihin pukeutuneet lapset toivat lavalle. Tyttö oli pukeutunut nukkemaisesti, musiikki oli kuin suoraan kauhuelokuvasta – sen seasta kuului jopa kolkkoa lapsen kikatusta. Nukke alkoi tanssia jäykästi, laajenneet silmät kiinnittyivät yleisöön ja yhtäkkiä suusta valui verta tytön leualle ja rinnalle. Tyttö oli omaksunut roolinsa täydellisesti; Hollywood, ottakaapa yhteyttä. Siinä lapsessa on niin kirjaimellisen pelottavia kykyjä, että ne kannattaa ehdottomasti hyödyntää.
Anna lapselle lapsuus
Jaoin palkinnot vain vähän sekoillen, onneksi nähdessäni videon jälkeenpäin, se ei näyttänyt läheskään yhtä sekavalta tilanteelta kuin tuntui. Pujottaessani kukkanauhoja lasten kaulaan, näin säteileviä silmiä ja kuulin hiljaisia kiitos-kuiskauksia. Sydäntäni särki kaikki se taito mitä näillä lapsilla oli, kaikki se odotus siitä, mihin tulevaisuus vielä viekään. Mietin, olenko vain ahdasmielinen.
En kuitenkaan voi sietää lasten hyväksikäyttöä millään tavalla, ja liian usein nämä kilpailut menevät juuri siihen. Aivan pienet lapset ovat aikuisten ihmisten pyntättävinä ja arvosteltavina, yrittävät näyttää aikuisilta tai posliininukeilta. Lapset eivät itse pysty oikeasti vaikuttamaan valintaan joutua julkisuuteen, joutua keikistelemään paljastavissa asuissa kaikelle kansalle. Aikuisten päätöksestä he oppivat olemaan objekteja jopa taaperoiästä asti. Oppivat hymyilemään, kävelemään ja vilkuttamaan tavoilla, jotka vetoavat tuomareihin, eivät tavoilla, jotka ovat heille ominaisia. Opittu show-hymy näyttää pikkuisilla karmealta.
Ja he ovat kuitenkin niin suloisia ihan omina itsenään – juostessaan tapahtuman loputtua ottamaan vanhempiaan kädestä kiinni, he olivat sydäntäsärkevän kauniita. Vanhemmat rutistivat lapsiaan, näyttivät kivoilta. Ja onnellisilta. Näin tuomaristossa toimivan prinsessan näyttävän kaverilleen rumasti kieltä ja minulla nauratti.
Älä vain menetä tuota luonnetta. Ole lapsi.
Unnaleks 