– Miksi täällä haisee palaneelle? Ai apua! Kamalaa! Voi että mä olen tyhmä!
Kuuntelen olohuoneeseen keittiöstä kantautuvaa huutoa kulmat koholla.
– Mikä paloi?
– Eimikääneimikääneimikään! En kerro, Eve huutaa keittiöstä.
– Paahdoitko leipää niin että paahtimessa oli kansi päällä?
– Ehkä.
– Onko mun torakkasuojassani reikä?
– On.
Tässä kohtaa tarinaani työ- ja kämppäkaverini Ville keskeyttää minut: ”Lopeta. Alkaa itkettää.”
Kämppiksemme, harjoittelijamme Eve, päätti juuri kolmen kuukauden pestinsä Vietnamissa, pakkasi tavaransa itselleen uskolliseen tapaan tuntia ennen lähtöä hirveällä hössötyksellä ja suuntasi kohti Suomea. Vaikka meillä kolmella yhdessä asuvalla on kaikilla ollut täysin erilainen aikataulu, olemme hioutuneet yhteen niin tiukasti, että yhden rattaan putoaminen kolmipyörästämme notkauttaa kulkuamme todella tuntuvasti. Notkauttaa, vaikka uusi harjoittelijamme vaihtuikin lennosta toiseen ja Even huone on taas asuttu. Ville ei kestä vielä kuulla Evelle tyypillisistä pöljäilyistä vaipumatta murheen laaksoon.
Uudisasukkaiden uusi aalto
Paitsi että olemme saaneet uuden harjoittelijan, olemme saaneet myös tänne Suomesta uuden opettajan perheineen. Olen itse asunut Hai Phongissa nyt viisi kuukautta, ja uusien opettajien tutustuttaminen kouluumme, tähän kaupunkiin ja tähän kulttuuriin palauttavat mieleeni oman saapumiseni maahan. Niin moni asia, joka silloin tuntui täysin käsittämättömältä, on nyt jo arkipäivää. Niin moni asia, mikä vaati suunnatonta rohkeusponnistusta, tapahtuu nyt täysin ajattelematta.
”Miten tien yli pääsee kun kukaan ei hidasta?”
Hymyilen kysymykselle. Muistan hyvin omat ensimmäiset kokemukseni liikenteestä, vaikka aika sumeilematta sinne kaaokseen lähdinkin palloilemaan. Kaikki tuntui täysin järjettömältä. Sittemmin hommassa on alkanut ilmetä, no ei nyt pettämätön logiikka, mutta logiikka kuitenkin. – Läpi vaan, virnistän.
Muuttaessani Vietnamiin minulla ei ollut mitään pintaa, josta heijastaa kokemuksia. Vaikka olenkin matkaillut laajalti, en ole ennen asunut ulkomailla, ja Aasia muutenkin oli minulle melko vierasta maaperää. En etukäteen saanut kunnolla kiinni siitä mitä tulisin työssäni tekemään enkä tiennyt missä tulisin asumaan. Muuttopäivänäni astuin siis kahden matkalaukkuni kanssa päin pimeää luottaen siihen, että kyllä sieltä vielä valo syttyy, useampikin.
Mielentilahäiriö?
Täysin vieraassa kulttuurissa ja kielimaailmassa eläminen aiheuttaa mielenkiintoisia reaktioita. Yhtenä päivänä nauran heleästi jollekin tilanteelle, toisena päivänä tekisi mieli heittäytyä katuun huutamaan raivosta ja turhautumisesta. En ole vielä heittäytynyt, sitä mielenkiinnolla odottaessa. Ja näitä hourupäisyyshetkiä laukaisevat joskus ihan pienetkin asiat, kuten se, että kuuntelen naapurin vuodatusta, joka ei suostu hyvällä eikä pahalla uskomaan, että en ymmärrä vietnamia – vieläkään. Tekisi mieli alkaa huutaa – suomeksi, tietysti -, että mikä siinä VOI OLLA, ettei tämä asia nyt mene perille! Ja muutamalla voimasanalla höystettynä vieläpä.
Saan onneksi otteen huumorintajustani, hymyilen, nyökyttelen ja vastaan oikein kohteliaasti. Suomeksi.
Yhteisömme täällä kasvaa hiljalleen. Suunnittelen mielessäni oman China Townin muodostamista, korttelia, jossa karjalanpiirakoiden tuoksu leijailisi ikkunoista ja suomalaiset iskelmät ja metallimusiikki menisivät riemukkaasti ristiin. Finn Town. Pystyisivätkö suomalaiset siihen, vai onko meidän yksinkertaisesti parasta pysyä turvallisen välimatkan päässä toisistamme?
Unnaleks 