Hanoissa kansallissankarin (ruumiin) jäljillä

”Ope, katso!”

”Oi, mikäs karvapallero siinä on?”

Järkytys.

”Se… se on Ho Chi Minh…”

No niinpä tietenkin.

Olin pyytänyt lapsia piirtämään eräänlaisen mainoksen Vietnamista, eli kuvan, johon he valitsevat tärkeimmät vietnamilaiset asiat. Olisi pitänyt arvata, että se karvainen peruna oli kuva Ho Chi Minhista, Vietnamin sankarista, kommunistijohtajasta ja Pohjois-Vietnamin jo edesmenneestä presidentistä. Saa nähdä muuten joudunko telkien taakse kerrottuani näin julkisesti tästä taannoisesta virheestäni, Ho Chi Minhista ei nimittäin väännetä vitsiä. Parhaiten tämä tosiasia tulee kuitenkin esille Hanoissa, jossa kävin saattamassa ystäväni jatkolennolleen Hong Kongiin.

 

Siis et ole käynyt Hanoissa?

Kun ihmiset täällä kysyvät, missä päin Vietnamia olen käynyt, ja selviää, etten ole käynyt Hanoissa lentokenttää kummemmin, kauhistus on silminnähtävä. Hämmentynyt hiljaisuus. Kylmä hiki kohoaa otsalle. Alan selitellä hätäisesti, että käyn kyllä, ei hätää. Niinpä nyt sopivan hetken koittaessa tartuin tilaisuuteen. Ajankohtakin on kesää suopeampi, Hanoi on kuulemma kesäisin kammottava pätsi rakennusten ja liikenteen takia.

Pääsimme kohteeseen mukavasti Limousinella. Ei, emme pistäneet rahaa haisemaan – Limousine on täällä jotakin bussin ja taksin välimaastosta. Ulkoapäin nuhjaantuneen näköisen pakettiauton sisältä löytyi nahkaverhoiltuja penkkejä, minä pääsin kuljettajan viereen etupenkille pelkäämään ilman turvavyötä kuskin käyttäessä puolet matkasta kännykkänsä laturijohdon ärtyneeseen virittelyyn. Matka on kuitenkin huomattavasti taksia halvempi; taksi maksaa miljoona dongia (n. 40e), Limousine vain 170 000. Taas säästettiin, naama valkoisena kauhusta.

Ystäväni oli buukannut meille huoneen vastikään avatusta Silk Collection Hotellista. Huone maksoi miljoonan, eli sen 40 euroa, yöltä, ja sillä hinnalla saa totisesti täyden palvelun. Vähän jo liikaakin. Sisään kirjautuessa tulijoille kiikutetaan tervetulomaljat ja hedelmiä, laukkuja ei saa kantaa itse huoneeseen, on karttaa ja menovinkkiä ja ruokavinkkiä ja sitä ja tätä. Joka kerralla ulos pyrkiessämme kaksi tai kolme heppua kipittää avaamaan ovia ja kumartelee eestaas. Huone oli kyllä tosi siisti ja kivasti laitettu, tosin vessan ovessa ei kätevästi ollut lukkoa ollenkaan. Aamupala oli mannermainen buffet vietnamilaisella twistillä, tykkäsin ja söin päälle kylkieni.

 

kulttuurielämyksiä

Otimme vinkin vastaan ja menimme ensimmäisenä iltanamme katsomaan vesinukketeatteria. Kyseinen taidelaji on kehitetty Pohjois-Vietnamin riisipelloilla tulva-aikana noin tuhat vuotta sitten. Esiintyjät seisovat vyötäröä myöten vedessä verhojen takana ja liikuttelevat lavalla tanssahtelevia, bambukeppeihin kiinnitettyjä puuhahmoja. Esitys on vietnamiksi, mutta tulkkaus on saatavilla sen haluaville korvanapin kautta. Itse nautin esityksen sellaisenaan alkuperäiskielellä, mikä oli kyllä huvittava kokemus. Vettä käytetään nokkelasti esityksen elementtinä ja suurin osa tarinasta oli täysin ymmärrettävissä ilman yhteistä kieltä.

Toinen ”must see” -kohde Hanoissa on Ho Chi Minhin mausoleumi, eihän herralta voi mitenkään välttyä katukuvassa. Alue on valtava, ja me tietysti päädyimme väärälle puolelle koko roskaa. Kiersimme ja kiersimme, seurasimme kylttejä, joissa kaikissa luki pääsy kielletty, ja lopulta löysimme kanavan sisään. Turvatarkastus ja sitten matkaan. Pitkillä poluilla kieltokyltit jatkuivat: ÄLÄ SYÖ PURKKAA! Jep, tuli selväksi, kun seitsemästoista kahden metrin päähän edellisestä asetettu kyltti tuli vastaan. Sotilaita vartioi siellä sun täällä, nainen megafonin kanssa töräytti suoraan päin otsalohkoani, että matkan pitää jatkua. Jaahas. Pitkän marssin jälkeen päästiin lopulta itse pääkallopaikalle. Ovella oli odotettava saattojoukkoa. Siisti pukeutuminen vaadittiin. Pysähtyä ei saa hetkeksikään, eikä saa puhua eikä ottaa valokuvia. Kalsanviileässä huoneessa kohtasimme suuren johtajan makaamassa silkkipieluksilla. Kiersimme ikuisen makuupaikan rivakkaa tahtia, matkalla on noin 15 sekuntia aikaa imeä itseensä kuva Ho Chi Minhistä. Sotilas paukutti minua kävellessäni käsivarteen, koska pidin käsiäni selän takana. Hengästyttävä kokemus.

Ja sitten vielä mietitään, onko ruumis juuri se oikea Ho Chi Minhin ruumis. Mitäpä arvelet? Jos ei ole, sanoisin, että niillä joka paikkaan tungetuilla sotilailla on tosi merkityksellinen duuni.

Ulkopuolella on mahdollista vielä käydä katsomassa Ho Chi Minhin asuintiloja ja autoja ja tietysti vierailla Ho Chi Minh -museossa. Missään ei silti passaa pysähdellä, ei polulla, ei sillalla, kaikissa kyltti erikseen. Pysähdyin ihan piruuttani nojaamaan sillankaiteeseen ja katselemaan punahäntäistä oravaa. Että pitää oravankin olla täällä punainen.

 

Glamouria ja katukauppaa

Pohjois-Vietnamin kaupungit eivät ole varsinaisia shoppailijan unelmakohteita, mutta Hanoissa voi laittaa rahaa iloisesti palamaan. On katukauppaa ja markkinaa jos jonkinlaista, siihen vastapainoksi kaikki merkkiliikkeet Cartierista Chaneliin. Hierontaa, hoitoa ja kaikenlaista möykytystä on tarjolla kaikkialla. Hanoissa on jopa McDonald’s, jota omassa kahden miljoonan ihmisen kotituppukylässäni ei ole. Roskan ja roinan seassa on kyllä tosi hienojakin juttuja, laadukkaita käsitöitä, taidetta sun muuta. Ei muuta kuin etsimään.

Hanoin lähikohteet ovat melko vähäiset, ja oppaatkin neuvovat nähtävyyksiin, jotka ovat usean kymmenen kilometrin päässä. Vanha kaupunki tarjoaa kuitenkin historiaa, ja katsellessani kaupungin keskustan vielä toistaiseksi melko laajoja pimeitä osia, en voi olla miettimättä kaupungin tulevaisuutta. Muutos esimerkiksi Shanghaissa oli kymmenessä vuodessa valtava. Vietnam avautuu tällä hetkellä kiihtyvällä tahdilla maailmalle, modernistuu, muuttuu. Ennustan, että kymmenen vuoden päästä noista pimeistä asuinalueista aivan keskustassa ei ole enää tietoakaan. Hanoi on jo nyt monen mielestä mennyttä, vaikka omasta mielestäni siellä on edelleen paljon hauskaa autenttista henkeä. Jos siihen haluaa vielä päästä kiinni, kannattaa alkaa varailla matkalippuja piakkoin. Jos ei, on täällä silti se Chanel. Ostohousut jalkaan.