Naapurusto, jossa kadulla poltetaan nuotioita, lapset käyvät kurkkimassa lasisista etuovista sisään, karaoke pauhaa, koira käy pissimässä oven eteen ja katu täyttyy milloin häistä, milloin hautajaisista. Uhka vai mahdollisuus? Kumpi sitten lieneekään, meille se täällä on arkea. Ja arjesta nauttiakseen on tämän kotikatumme värikkyys tietysti otettava ennemmin mahdollisuutena.
tulisiko ostos itselle vai lahjaksi?
Melkein heti muutettuamme kirjoitin siitä, miten arvelimme työnantajani ja silloisen kämppikseni Tonin kanssa naapurinmiehemme haluavan ostaa minut (jos et ole vielä tätä seikkailua lukenut, pääset siihen tästä). Ei, minua ei ole vieläkään kaupattu naapuriin, kuten ei muuallekaan, onneksi. Sama mies kyllä edelleen istuu joka aamu portaillaan katsomassa kun raahaan skootterini ulos ovesta ja huhuilee heleästi jos satun vilkaisemaan hänen suuntaansa. Yritän olla vilkaisematta. Miehellä oli tässä eräänä päivänä myös japanilainen vanhempi herra vieraana, mies tuijotti minua loistavin silmin ja kysyi ikääni (naapureistammehan puhuu englantia tasan yksi, joten tämän japanilaisherran kielitaitoisuus pääsi yllättämään). ”Et voi olla 28, olisin voinut vannoa että olet 19!”, hän huudahti haltioituneena puistellen päätään ja hokien ”kaunis, kaunis”. Ostajaehdokas virnisteli ja nyökytteli taustalla.
Beat battle
Kotikadultamme ei ääntä puutu: koirat haukkuvat, lapset huutavat ja paukuttavat erilaisia kilkattavia ja rämiseviä lelujaan, musiikki pauhaa. Ainakin näillä osin Vietnamia ihmiset kuuntelevat lähes poikkeuksetta musiikkia järjettömän kovalla, samoin television volyymit ovat aina kaakossa, ja etenkin vastapäisen naapurimme mies on päättänyt, että hänen musiikistaan ja ohjelmistaan nauttii koko naapurusto. Eräänä päivänä alennuin olemaan juuri niin lapsellinen, että laitoin omat musiikkini soimaan yhtä aikaa niin kovaa kuin pienestä matkakaiuttimestani lähti. Pienen musiikillisen sodan jälkeen naapurin musat hiljenivät loppuillaksi.
Pienet tiukat piirit
Varsinainen kotikujamme on pikkuisten katujen verkoston lomassa lukittavan portin takana. Tuon portin takana on kujan pikkupoikien arkimaailma: koska kujalla ajaa vain naapureita skoottereilla omien asuntojensa eteen, pojat voivat turvallisin mielin suhata kujaa eestaas pikkuisilla pyörillään ja pelata pallopelejään. Pojat pitävät huolen siitä, että kotiin ei pääse huomaamattomasti – vaikka kuinka hiippailisi, aina yksi vartiomies karjaisee ”HELLOOOOOU UNNAAA!”, ja muut pikku päät kurkistavat heti perässä. Etuovemme ovat lasia ja rintakehän ja pään korkeudella lasi on huurrettu, mutta alaosassa on kirkas lasi, josta muksut voivat mukavasti tiirailla sisään ja käydä näyttämässä uusimmat höpötyksensä.
Heti porttimme ulkopuolelta alkavat verkostot, joita pitkin pääsee isommille teille. Näiden pikkukatujen ja -kujien varrella ovet on piilotettu portein, joiden päälle on betoniin valettu piikkilankaa ja rikottuja pulloja (etenkin skootterivarkaiden estämiseksi) ja moneen asuntoon on rakennettu alimpaan kerroksiin liiketila, esimerkiksi kauppa tai kampaamo. Täällä asunnon arvoa kohottaakin merkittävästi se, jos asunnon ovi aukeaa tielle. Itse tykkään ostaa kotikadun myyjiltä esimerkiksi valmiiksi kuorittua ja lohkottua tuoretta ananasta, tuoreita hedelmämehuja ja – noh, kulmakiskasta tietysti karkkia akuuttiin sokerihätään.
Temppeleitä on piilossa vähän siellä sun täällä. Eräänä päivänä koko katu oli yhtäkkiä täynnä väkeä ja kukkia, ihmisillä oli juhlapuvut ja taustalla soi reipas musiikki. Ilahtuneena työnsin nenäni peremmälle ja ajattelin, että täällähän on tanssit menossa. Hetken päästä minulle aukesi, että kyseessä olivatkin hautajaiset. Hautajaishumu tukki kadun liikenteen useaksi päiväksi. Lunaarisen kalenterin juhlapäivinä, eli vähintään kahdesti kuunkierron aikana, kadulla alkaa sauhuta nuotio jos toinenkin, kun esi-isille poltetaan uhrina rahaa.
Työkaverini vaimoineen muutti juuri uudelle alueelle ja kävimme kämppikseni Even kanssa tutustumiskäynnillä. Alue on aika varakas, työkaveri oli saanut tosi hyvän diilin vuokra-asunnosta. Talossa ei saa metelöidä ollenkaan, ja alue, jonne tosin vielä kovasti rakennetaan, on huomattavasti kliinisempi ja rauhallisempi kuin omamme. Kaupunginosassa asuu paljon ulkomaalaisia, erityisesti korealaisia, jotka eivät siedä meteliä, sekä varakkaampia vietnamilaisia. Hienolta siellä kyllä näytti.
Kotiin palatessani katselin oman katumme hälinää, ravistelin pari mukulaa lahkeesta, moikkasin tutuksi tulleita naapureita ja pörrötin tutun ”piskin” (hellittelynimeni tuolle otukselle) pörröistä päätä. Illalla nukahdin pistäen etäisesti merkille kadun pienimmän itkeskelevän harmiaan. Ja ajattelin, että tämä on oikeastaan aika hauska katu asua.
Unnaleks 