– Mihin aikaan meidän pitäisi tulla?
– No minä menen ennen kahdeksaa, mutta te voitte tulle myöhemmin. Siinä menee aikaa kun meidän pitää mennä sisään oikeassa järjestyksessä ja suorittaa kaikki toimenpiteet.
Ylläoleva on oikea keskustelu minun ja Tonin väliltä kun vaihdoimme toimistomme tiloja kesällä. Täällä tekemisiä ei ohjaa niinkään kello (no ei ainakaan kello, kuten aiemman julkaisuni lukeneet tietävätkin), vaan ennemminkin tavat ja perinteet. Kaikelle on aikansa, paitsi oikea päivä ja kuukausi, jopa kellonlyömä. Edellä kuvaamassani tilanteessa Toni joukkoineen oli odottanut, että kello on tasan 8:10 (kysymys kuuluu, miten kellonaika voi tässä tilanteessa olla tarkka, kun se ei koskaan muuten ole!), jonka jälkeen uusiin tiloihin asteltiin oikeassa järjestyksessä, sytytettiin suitsukkeita, paukutettiin rumpuja ja niin edelleen. Meidän tullessamme paikalle Toni istui yksin portailla ja tyhjän lattian keskellä sauhusi hedelmistä, kukista ja suitsukkeista laadittu asetelma. Hidas päänpuistelu.



Paha kuukausi
Olimme muutenkin huonoon aikaan liikkeellä. Avasimme uudet toimitilat elokuussa, joka on huono kuu bisneksen perustamiselle. Kysyin oikealta ja vasemmalta syytä tälle, kukaan ei tiennyt. Lopulta yksi vietnamilainen työkaverini Googletti asian(!) ja käänsi minulle vietnamista tekstin miehestä, joka kohtasi jonkinsorttisen pahan hengen, joka vie ihmisiä maan päältä mukanaan. Kyseessä on kuollut ihminen, joka jää vellomaan välitilaan, saalistamaan muita ihmisiä. Mies sai kuitenkin neuvoteltua sopimuksen; kun hän uhraa hengelle, henki saa sielunsa takaisin, ja miehen ei tarvitse kuolla, ja niin kävi.
Tuijotin tyhjää. Siis että mitä? Mies sai elää, henki sai sielunsa, ja sen takia elokuu on huono kuukausi?
”En MINÄ tiedä!” Työkaverini puuskahti.
saisiko esi-isälle olla coka-colaa vai tupakkaa?
Jokaisessa kodissa, liiketilassa, koulussa ja laitoksessa on alttari, johon tuodaan herkkuja lunaarisen kuun ensimmäisenä päivänä ja puolivälissä. Kun uudet laitetaan tilalle, vanhat voi syödä. Nämä alttarihuoneet saattavat olla melko isojakin, muuten tyhjiä tiloja, tai sitten alttari on vain koottu johonkin nurkkaan. Alttarien herkut uhrataan esi-isille, jotta nämä pitäisivät perheestä huolta.


Traditioita täytyy noudattaa, muuten käy huonosti. Eräs työntekijöistämme oli kauhuissaan joutuessani bakteeritartunnan takia sairaalaan, sillä hän oli varma, että se oli rangaistus siitä, ettei esi-isiä oltu asiaankuuluvasti kiitetty bisneksen alettua pyöriä. Palatessani töihin yläkerrassa oli meneillään seremonia, suitsukkeiden tuoksu täytti joka paikan ja rumpuja paukutettiin. Osallisena oli myös kokonainen, kuiva ja kynitty kukko, jonka osuutta tapahtumaan en halua tietää.


Toinen työkaverini sanoi, ettei hän usko moiseen, mutta hänen äidillään on alttari. Hetken päästä hän kuitenkin hiljensi ääntään ja kertoi, miten äidin työkaverin lapsi oli ollut vakavasti sairas, lapsen äiti uhrasi esi-isille ja lapsi parani. Uskomukset ovat siis syvällä, vaikka kuinka väitettäisiin, ettei niillä ole mitään merkitystä.
Lunaarisen kuun tärkeät päivät tietää jo siitäkin, että kadulla alkaa leijailla tuhkaa ja nuotiot käryävät milloin missäkin. Tärkeinä päivinä on nimittäin myös poltettava rahaa, jotta raha siirtyisi esi-isille tuonpuoleiseen. Muistan lukeneeni, että Kiinassa on valmistettu vainajille paperista pienoismallitalojakin, jotka poltetaan, jotta kuollut saisi asua mukavasti. Täällä ei kuitenkaan, kas vain, polteta oikeaa rahaa, vaan kaupoissa myytävää tekorahaa. Mitä luulet, pitääkö se esi-isät tyytyväisinä? Kyllä itse ainakin mulkoilisin lähetystä tuonpuoleisesti aika karvaasti, ettei edes oikeaa rahaa pistetty tulemaan.
Tärkeille edesmenneille sukulaisille on jokaisessa talossa alttarihuoneessa kuva ja esimerkiksi suitsuketikun nenään palamaan laitettuja vainajan lempitupakoita. Kysyin, mitä alttarille tapahtuu, kun perhe muuttaa pois. Alttari voidaan kuulemma siirtää. Sitten mietin, miten vainajan henki löytää uuden alttarinsa, ihmisen kuollessa nimittäin tehdään monenlaista temppua, jotta henki ei jäisi kummittelemaan, mutta osaa palata vierailemaan vanhaan kotiinsa.
”En MINÄ tiedä, kysy minulta sitten kun olen kuollut!”


Lohikäärmetanssi, Yksisarvistanssi, Leijonatanssi
Tässä kuussa on juhlittu keskisyksyn juhlaa, koulut ja työpaikat tarjoavat oppilaille ja asiakkaille herkkuja, on alennusta ja yhtä sun toista. Keskisyksyn juhlassa myös lohikäärmeet tanssivat tiheään – tosin tätä kutsutaan välillä lohikäärmeeksi, välillä leijonaksi. ”Leijonatanssissa” lohikäärme on ilmeisesti puoliksi lohikäärme ja puoliksi leijona. Otuksia on tavallisesti kaksi, molempien hahmojen sisällä on kaksi nuorukaista, jotka hyppivät ja heiluttavat lohikäärmeleijonan leukaa ja korvia. Lisäksi mukana on aika naamioitu mies, joka kulkee otusten mukana ja huvittaa ja pelottelee lapsia. Olemme melko varmoja, että ukolla on jokin ihan oikea perinteinen merkitys, mutta kukaan ei tiedä. En voi uskoa, että on niin paljon asioita, jotka kuuluvat kaikkien arkeen, mutta kukaan ei tiedä niiden alkuperää. Joissakin lähteissä näitä elukoita kutsutaan jopa yksisarvisiksi, mene ja tiedä. Onnea ja iloa niiden pitäisi kuitenkin tuottaa.


Vanhemmat mammat ja papat varmaankin tietäisivät. He vain eivät osaa samaa kieltä, ja jos osaisivatkin, kertoisivatko he? Jos tiedät näiden tapojen taustoista tarkemmin, kerro ihmeessä kommenteissa!