Tiedän lähteväni Bangkokiin kun minut lisätään pikaviestiryhmään ”Matka Thaimaahan” ja ryhmään laitetaan kuva lentolipusta jossa on nimeni. Lähtöön ei ole montaa päivää. Nauran itsekseni, tätä elämästäni on tullut – en enää tiedä edes mihin maahan minut seuraavaksi kärrätään.
Työmatka oli lyhyt mutta ytimekäs ja sain onneksi mukaan työkaverini Villen. Olen ollut sitä mieltä että eksyminen ei haittaa, kunhan ei eksy yksin. Yksin eksyminen on minusta ankeaa. Villen itäsuomalaisella rennolla asenteella omakin neuroottisuuteni hieman tasoittuu. Olin tosin meistä ainoa joka muisti hammastahnan.
You pay heavy
Lensimme Vietjet Airilla suoraan Hai Phongista, täällä on itse asiassa yllättävän hyvä kenttä ottaen huomioon että olemme Hanoin läheisyydessä. Matka sujui hienosti ja kentällä hyppäsimme shuttle busiin tietämättä minne se menee, arvelimme pääsevämme lähemmäs kohdetta. Pääsimmekin bussipysäkille, mistä nappasimme taksin. Hintaneuvottelut menivät jotakuinkin näin:
– How much to go to this address? Paljonko maksaa mennä tähän osoitteeseen?
– I go meter, you pay heavy. Minä menen mittarilla, te maksatte raskaasti.
Arvostimme heittoa niin paljon ettemme miettineet asiaa ollenkaan enempää.
Hotellimme D Varee Xpress Pula Silom on kolmen tähden hotelli, jossa ei oikeastaan ollut mitään muuta vikaa kuin se, että sinne oli vaikea löytää kulun käydessä kujan ja muiden liikkeiden takapihan kautta, ja se, että siellä ei tarjottu aamiaista. Kasvissyöjäksi heittäytyneelle Villelle tämä oli erityisen raskas tieto, sillä hän oli haaveillut kaikkien päätöstensä rikkomisesta pekonin merkeissä. Hotelli oli siisti ja tuoksui puhtaalta, kaikki huvittelu oli tosin sakoilla kielletty: Minibaarilistan sijaan yöpöydälle oli asetettu lista joka ikisen hotellihuoneen tavaran hinnasta jos tavaran rikkoo alkaen kahvilusikoista ja päättyen sängyn jousituksiin. Tupakoida ei saa ja jos hotellissa syö tuoretta duriania, saa siitä lystistä maksaa yli 300 euroa sakkoja. Syy tähän on durianin ominaishajussa, jonka tunnistan toiselta puolen katua. Duriania kehutaan jopa maailman parhaaksi hedelmäksi, mutta itse en herkkänenäisenä pääse hajusta yli.
älä silitä varaania
Kiertelimme puistossa kauhistelemassa joessa lilluvia varaaneja, joista ihan erikseen mainitaan, että silittää ei saa. Hyvä kun sanoivat, ihan ekana olisinkin muuten työntänyt käteni sen krokotiilin kitaan! Toisaalta mitäpä porukka ei nykyään hyvän valokuvan eteen tekisi. Minä pysyin sillä etäisyydellä että pääsen karkuun hyvällä etumatkalla, jos otus alkaakin himoita pohjettani. Tuntui ihanalta kävellä puistossa jossa oli oikeasti puita, vettä ja nurmikkoa. Kotikaupunkini Hai Phongin kurjia puolia ovat nimittäin joka puolelle ulottuva betoni, kivi, tiili ja asfaltti. Kasvien tuoksu autottomalla alueella tuntui menevän sieluun saakka.
turistilaiva, nyrkkeilyä ja hippihommia
Illan pimetessä nappasimme turistien jokilaivan, mikä tuntui kornilta, mutta näkymät olivat kauniit ja kyyti tasainen. Nojailin kaiteen yli, nautin veden pärskeestä laivan kylkiä vasten ja loman tunteesta, vaikka loma on ehkä hieman väärä ilmaisu reissullemme. Laivaan pääseminen on muuten Bangkokissa oma temppunsa; joen rantaan ei voi mennä ollenkaan kävelemään, vaan veden äärelle pääsee ainoastaan laivojen laitureilta, joille mennään taas niitä kuuluisia kujia pitkin. Katsellessani ohi lipuvia valaistuja rakennuksia – temppeleitä, ostareita, ravintoloita – tuli hieman sellainen olo kuin olisi taas Las Vegasissa. Kaikki tuntui turisteja varten järjestetylt, vaikka osa rakennuksista on ikivanhoja, mikä ehkä vähän himmensi tunnelmaa.
Veneestä pudottauduttamme lähdimme vain haahuilemaan. Löysimme melkein heti sattumalta ilmaisen muay thai -ottelun, ja tuuppauduimme huutavan väkijoukon sekaan katsomaan kun pitkä ja harteikas ulkomaalainen otti täysin altavastaajan näköiseltä, pieneltä ja vähän pyöreältä thaimaalaiselta huolellisesti köniin. Ottelijoiden päälle kaadettiin jatkuvasti vettä joka roiskui näyttävästi potkujen osuessa ja taustalla soi käärmeenlumoojamusiikkia muistuttavaa huilunsoittoa ja vaskilautasten helinää. Oli huikea kokemus.
Samalla tuurilla jatkoimme matkaa ja livemusiikin ystävänä pysäytin Villen katubaarin kohdalla, missä vanhemman puoleinen hippi soitti kukkasin koristettua kitaraa ja lauloi. Teimme tilauksen ja istuimme kuuntelemaan. Mies jutteli kappaleiden välillä pienelle yleisölleen, Skorpionsin Wind of Changessa kaikki yhtyivät vihellykseen. Olin niin onnellinen, että sydän meinasi haljeta. Viereisen pöydän italialaiset tarjosivat pitsaa.
Muusikkomies, Australiasta kotoisin oleva Charlie McSkallywag, ihastui hänestä ottamaani kuvaan, ja juttelimme laajasti illan aikana. Setin päätyttyä Charlie lähti näyttämään meille iltariennoistaan kuuluisimpia lähikatuja ja kertoi samalla erikoismausteisista kanakeitoista, surffaamisesta ja rakastamisen tärkeydestä. 62-vuotias Charlie on asunut Thaimaassa 40 vuotta ja ollut yhtä kauan yhdessä vaimonsa kanssa. Hän tunsi alueen hipeimmät ja rennoimmat kaverit ja jutteli sujuvasti thaiksi reggaeosaston kanssa. Villeä katujen tungos ja vilinä ahdistivat, minun teki vain mieli jäädä katselemaan sitä kaikkea tunneiksi.
Suuntasimme illalla takaisin hotellille uupuneina mutta onnellisina. Ilahduin suuresti löydettyäni Bangkokin inhimillisen, yllättävän ja välittömän puolen kaiken krääsän alta. Hotellin sänkyni oli viisi kertaa pehmeämpi kuin oma kivikova laverini kotona ja siihen oli ihanaa rysähtää pitkän päivän päätteeksi.
Blogini Facebook-sivulta löytyy video Villestä riemuitsemassa pehmeästä patjastaan sekä muita videoita ja reissultamme. Tykkää sivusta ja saat reaaliaikaisesti tiedon blogipäivityksistä.
Unnaleks 