Viidakkoa, kalliokiipeilyä, varkaus ja hölmön tuuria

Meiltä ei ole koskaan aiemmin varastettu mitään Vietnamissa. Aluksi olin tavanomaisen neuroottinen tavaroideni suhteen, pidin reppua kadulla enemmän käsivarren alla kuin selässä ja en koskaan laskenut omaisuuttani silmistä hetkeksikään. Sittemmin olen rentoutunut ja ollut jopa toisinaan vähän huolimaton. Ensimmäinen varkaus tuntuukin aina suurelta luottamuksen rikkomiselta.

 

Kohti Elefanttivuorta

Lähdimme kämppisteni Even ja Villen kanssa ennalta sovitulle patikoinnille kaupungin laidalla sijaitsevalle Elephant Mountainille, joka on paitsi kaunis, myös historiallisesti merkityksellinen paikka Hai Phongille. Norsun muotoinen vuorijono on saanut toimia sekä armeijoiden tukikohtana että palatsien ja temppeleiden rakennusmaastona halki dynastioiden. Lisää vuorten historiasta voit lukea englanniksi tästä. Päiväksi luvattiin sadekuuroja, mutta meillä on harvoin yhteisiä vapaahetkiä, joten uhmasimme kohtaloa.

Vuorelle ajaa kotoamme skootterilla noin puoli tuntia ja Even navigoidessa ja minun ja Villen ajaessa matka sujui todella kivuttomasti. Tummat pilvet värittivät välillä taivasta, mutta sitten taas kirkastui. Jätimme pyörät urheilukentän laitaan (olimme siis aivan maaseudulla) ja kentällä pelaavia pikkupoikia katsellessani mietin hajamielisesti näemmeköhän pyöriämme enää koskaan. Laitoin kypärän penkin sisään ja heitin avaimen housujeni reisitaskuun. Tai niin luulin.

Kipuaminen ylös vuorenrinnettä oli yllättävän kovaa hommaa. Kiipesimme pitkin kivisiä, laakeita portaita, ja olin nopeasti hiestä märkä. Emme olleet ehtineet kovinkaan korkealle kun alkoi sataa suuria, raskaita pisaroita. Viisitoista kiloa laihduttanut Ville lähti laukkaamaan kohti luolaa, jonka tiesi odottavan vuoren kyljessä, me Even kanssa seurasimme huomattavasti hitaammin, mutta pääsimme perille.

Ja olihan se luola! Luola jatkui ja jatkui vuoren uumeniin, ja pitkin luolastoa oli rakennettu alttareita. Paikalla oli nainen, jonka työtä on ilmeisesti opastaa ja pitää huolta alttareista. Otimme suuaukolla kengät pois ja lähdimme kurkkimaan tunneleita, tosin vesisateella luolan muovimatoilla suojattu lattia oli niin kurassa, että lopulta sukkasillaan kulkiessamme luovuimme leikistä. Istuimme alttarin ääressä, katselimme naisen suorittamia rituaaleja, kuuntelimme hänen kissansa vienoa nau’untaa luolan katonrajasta ja bongasimme sammakoita. Sade rummutti.

 

 

 

 

viidakkoseikkailu

Lopulta sää kirkastui ja jatkoimme kiipeämistä. Ville oli ollut vuorella aiemminkin, mutta reitti oli lähes kadonnut rehevän kasvillisuuden alle. Enimmäkseen kulku kävi portaita, välillä polkua ja toisinaan piti vain kiivetä kallioseinämää ylös. Sain kulkea ensimmäisenä pitkien lahkeideni ansiosta ja mietiskelin, mahtavatko käsieni vieressä kalliolla vilistelevät karvamadot (niitä oli tuhansittain) olla myrkyllisiä.

 

 

 

 

 

Vuoren kalliot ja ympärillä aukeavat maisemat olivat kaiken kiipeämisen arvoiset. Olen ollut kaksi ja puoli kuukautta pelkästään kaupungissa, ja pääsy luontoon tuntui helpottavalta kuin ottaisi kipsin pois ja iho saisi hengittää ja jäsen liikkua taas kunnolla. Olen aina ollut metsäihminen, ja jos jokin minua tässä kaupungissa oikeasti välillä ottaa sydämestä, se on luonnon etäisyys. Kaikkialle pitää lähtemällä lähteä, ja vapaa-ajan ollessa rajallista, tulee harvemmin lähdettyä vain ”etsiskelemään”. Arkiympäristö on pitkälti betonia, tiiltä, likaa, pölyä.

Palatessamme alaspäin saimme todella varoa askeliamme. Kivet olivat sateesta liukkaita, osa niistä liikkui jalkojen ja käsien alla ja välillä vastassa oli äkkijyrkkä pudotus, jos ei osannut kääntyä oikein. Onneksi olen muksusta asti kiivennyt kaikille mahdollisille kiville ja kallioille, joten askelmien tunnusteleminen oli tuttua. Matkalla poikkesimme vielä katsomassa vuoren toiseen rinteeseen rakenteilla olevaa temppelialuetta – ja silloin alkoi taas sataa. Nyt emme juosseet, mihinpä olisimmekaan kiiruhtaneet, kun sade tällä kertaa ei näyttänyt mitään loppumisen merkkejä. Kävelimme rauhassa kiviportaat alas kentälle. Olin jättäytynyt jälkeen tutkiessani temppelialuetta, ja katsellessani ympärilleni Vietnamin metsää, vuorenrinnettä ja lepakon kokoisia perhosia, hymyilin itsekseni ja tuhannennen kerran totesin itselleni ”olet sinä aika likka”.

 

 

 

 

 

varkaus ja helpotus

Edestäpäin kuului Even parahdus – kypärä on viety. Eve oli jättänyt kypärän skootterin penkille, ja siitä se oli lähtenyt hunsvottien mukaan. Kypärä oli parempaa mallia, edellisen Suomi-vieraamme ostama, Villen pikku munakuppi, jota hän kypäräksi kutsuu, ei ollut varkaille kelvannut. Mikäpä siinä muukaan auttoi kuin se, että pistimme Evelle lippiksen päähän ja toivoimme ettei poliisi kiinnittäisi huomiota. Aloin kaivaa omaa avaintani.

Niks – sitäpä ei ollutkaan taskuissa. Kaivoin ja kaivoin, kävin läpi repun ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ole. Even kysymykseen ”Missä se voi olla?” osoitin vain epätoivoisen kyynisesti metsää. Kai avain on sitten tippunut taskusta ottaessani esiin kameraa. Vielä viimeinen epätoivoinen katsahdus pyörään ja…

Siinä se oli. Kiinni pyörän kyljessä, lukossa josta avataan penkki. Siinä se oli ollut koko reissumme ajan. Jos kypärävarkaat olisivat sen huomanneet, olisin saanut heittää pyörälle hyvästit ja kärsiä kymmenen ja puolen miljoonan dongin vahingon (ei hätää, summa ei ole noin mahtipontinen euroissa).

Kypärän menetyksen harmitus vaihtui suunnattomaan helpotukseen. Kotimatka taittui topakassa vesisateessa, joka skootterin selässä tuntui paljaalla iholla siltä kuin joku viskoisi soraa. Ei haitannut. Olimme alusvaatteita myöten likomärkiä kotiin palatessamme. Ei haitannut. Kuuma suihku ja se, että sain työntää skootterini Sissin takaisin eteiseen, korvasivat kaikki koettelumukset.