Sosiaalisessa mediassa kielletty epäonnistuminen

Julkisuuden tarkkaan tilkityt kasvot

Sosiaalisessa mediassa, ja toki julkisesti yleensäkin, pyritään yleensä antamaan elämästä mahdollisimman hohdokas, siloiteltu kuva. Kuvanmuokkausohjelmat ovat niin helppoja, että kuka tahansa itseäni lukuunottamatta oppii käyttämään niitä. On myös helppoa ottaa kuva siitä kaikista mukavimmasta hetkestä perheen tai ystävien kanssa, kuvata juhlahetkeä, hemmotteluhetkeä, mahtavaa päivää. Ei kukaan halua ottaa kuvia kun kaikki menee seinille, poskessa on päiväunien jäljiltä tyynynkuva ja kuolavana, työpäivän puolivälissä huomaa että paita on väärin päin ja kahvista on jäänyt ylähuuleen ruskea vana (en juo kahvia, minulla se jää kaakaosta). Haluamme kai luontaisesti antaa itsestämme sellaisen kuvan, ettemme ole yksinäisiä, epäonnistu yksinkertaisimmissakin asioissa, tunne oloamme rumaksi ja tyhmäksi.

Tänään seurasin kahvilassa kahden nuoren naisen kahvitreffejä. Ensimmäinen viisitoista minuuttia meni selfieiden ottamiseen ja kahviannosten kuvaamiseen. Sen jälkeen puolisen tuntia meni siihen, että neidit kuvasivat toisiaan mitä ihmeellisimmistä kuvakulmista. Sitten seurasi raivoisa kuvien valikoiminen ja muokkaileminen. Kyllä varmasti tuli laadukasta matskua tuolla vaivannäöllä. Itse kuvasin tänään kadulla kävelevää kanaa ja kukkoa.

 

 

Vaikka ihan turha nostaa omaa häntäänsä, otan itsekin selfien silloin tällöin. Enkä yhtään tykkää jos on se kuolavana poskessa.

 

Koulumamsellin arjen rumempi puoli

Pysyäkseni kuitenkin myös kirjoituksissani tiukasti kiinni elämän todellisessa laidassa, aion seuraavaksi kertoa työni vähemmän hohdokkaista hetkistä. Haluan myös korostaa, että suurimmassa osassa näitä hetkiä en myöskään ole näyttänyt hyvältä, ilmasto pitää nimittäin huolen siitä, että hiukseni ovat kolme kertaa pörheämmät kuin kotimaassa koskaan, ja naama hehkuu aina – hiestä.

Olen jo aiemmin kuvannutkin, että työni on varsin hektistä ja yllätysrosvosektoreita työpäivien aikana riittää. Opetan englantia ja matematiikkaa pääasiassa vietnamilaisille, nuorimmat oppilaani ovat kaksivuotiaita ja vanhimmat siinä neljän-viidenkymmenen. Opetusta tehdään eri kouluilla ja jokainen ensimmäinen oppitunti uudella koululla on niin sanottu ”demotunti”, jonka pitäisi mennä erityisen hyvin, jotta koulut haluavat jatkaa yhteistyötä kanssamme.

 

Menin pitämään tällaista näyttötuntia eräälle hyvin tärkeälle yhteistyökoululle aikaisin aamulla. Olin paikalla hyvissä ajoin ja minut ohjattiin luokkaan. Yritin luokassa turhaan saada televisiota toimimaan kytkettyäni siihen tietokoneeni ja kyselin apua sieltä sun täältä, tuloksetta. Lopulta hautasin mielessäni kaikki visuaaliset materiaalini ja päätin keskittyä toiminnalliseen puoleen.

Juuri ennen tunnin alkua eräs henkilökunnan jäsen sanoo vaivaantuneena, että luokkaan on varattu toisen opettajan tunti. Opettaja on hienotunteisesti odotellut syrjempänä minun ährätessäni laitteideni kanssa. Hetken päästä, muutamaa minuuttia ennen tunnin alkua, minut ohjataan toiseen luokkaan, missä tokaluokkalaiset oppilaani jo odottelevatkin. Yritän jälleen saada laitteita kytkettyä, tällä kertaa kuva näkyisi, mutta kukaan ei saa internetyhteyttä toimimaan. Jälleen hylkään AV-materiaalit. Luokkaan tulee koulun johtoporrasväkeä seuraamaan opetustani, samoin oman koulumme väkeä.

Lapsilla on kaikilla mukanaan jokin lelu, joita he näyttävät minulle tunnin alussa. Hymyilen ja ihastelen ja mietin, onko tänään oppilailla lelupäivä. Aloittaessani oppitunnin suurin osa oppilaista keskittyy enemmän leluun kuin siihen mitä sanon. Luokassa ei ole myöskään mitään paikkaa mihin lelut voisi laittaa ja lapsilla ei ole reppuja. Lapset ovat levottomia eivätkä malta kuunnella, joten päätän viedä heidät aulaan leikkimään leikkejä, jotka olen jo moneen kertaan todennut erinomaisiksi aloitusleikeiksi, ja jotka saavat lapset nauramaan ja toimimaan yhdessä.

Leikeistä mikään ei onnistu. Lapset on vaikea saada piiriin, koska he eivät halua millään ottaa toisiaan käsistä kiinni. Lapset ovat riitaisia ja ensimmäisen leikin lopussa kaksi lasta itkee.

Toisessa leikissä olisi tarkoitus saada ”läpsy” kiertämään piirissä lapselta toiselle, ja sitä varten pyydän lapsia nostamaan oikean kätensä. Yleensä tässä kohtaa muutama nostaa väärän käden ja käyn korjaamassa, mutta nyt käden sai ylös paristakymmenestä lapsesta ehkä kolme. Ohjaaja rähjää lapsille ohjeita, itse käyn nostamassa lasten kädet ylös yksi oppilas kerrallaan. Suurimmalla osalla käsi valahtaa velttona takaisin alas, vaikka tekisin mitä. Koska seuraavaksi käsi olisi tarkoitus laittaa kaverin polvelle, laitan lasten käden suoraan tähän asentoon. Kädet vedetään pois heti kun käännän selkäni. Lapset ovat kärttyisiä ja kyllästyneitä eivätkä halua ottaa mitenkään osaa leikkeihin. Lopulta luovun leikistä, otan erittäin yksinkertaisen laskemisharjoituksen käyttöön, jotta numerot, joita oli tarkoitus englanniksi kertailla, olisivat tulleet edes kerran kunnolla käydyksi läpi. Kaiken karseuden huipuksi Toni ottaa koko tunnin ajan ”promovalokuvia” kaikesta siitä kaameudesta jonka läpi yritän kahlata.

Palasimme luokkaan, missä annoin oppilaille nopat, joilla he saivat tehdä yhteenlaskua. Osa tässä onnistuikin, osalla ei voinut vähempää kiinnostaa mikään muu kuin oma lelu. Lähdin seuraavalle englannin oppitunnille mieli maassa ja nöyryytyksen maku suussa, pää tietysti hiessä. Sain myöhemmin kuulla että oppilaat olivat koululla jollakin kesäleirillä ja he eivät edes tunteneet toisiaan. Kiristelin hampaitani tämän kuullessani, sillä lähestymistapani olisi ollut varsin toinen, jos olisin tiennyt asiasta.

Seuraava ryhmä oli onneksi täysin päinvastainen edelliseen verrattuna, oppilaat olivat koulun omia oppilaita ja hyvin innoissaan kaikista puuhistamme. Tunsin mielialani kohoavan hintsusti.

Tuntien jälkeen menimme keskustelemaan oppitunneista kansliaan. Tunsin joutuvani rehtorin puhutteluun. Kyseisellä koululla johtavassa asemassa oleva opettaja kertoo vaivaantuneen oloisesti tulevista videokuvauksista, joilla olisi tarkoitus mainostaa koulujemme yhteistyötä. Hän kaivaa puhelimestaan videon, jossa espanjalainen pikkukakkosensetä opettaa kuudelle kiltille rivissä istuvalle viidesluokkalaiselle numeroita 1-12(!) sen näköisenä kuin kaverilla olisi juuttunut henkari suuhun. Pystyin laskemaan kaikki hohtavat hampaat. Videolla tyyppi kailottaa kaamealla aksentilla kuvakortteja näyttäen ”WAT NUMBER IS TIIIS? JEEEEEES, IT’S TRIIIIIII!”.

”Tämä on enkkumatikkaa.” Johtajaopettaja toteaa ja katsoo minua merkitsevästi. Tuijotan videota järkyttyneenä ja täysin mykistyneenä. Ei tule tapahtumaan. Myöhemmin Toni vaistoaa paniikkini ja vakuuttaa, että voin pitää tunnin omalla tavallani eikä minun tarvitse olla mikään kitaraa soittava vaaleanpunainen dinosaurus.

Usein kömmähdykset johtuvat itsestä riippumattomista seikoista. Tässä eräänä päivänä päiväkodilla ei saatu ääniä ja kuvaa yhtä aikaa videotykistä, joten minun piti laittaa kuva toiselta tietokoneelta ja äänet toiselta. On muuten tosi helppoa kaksi- ja kolmevuotiaiden roikkuessa samalla selässä ja yrittäessä ottaa tietokoneeni, puhelimeni, reppuni ja tietonehiireni. Siellä ollessani sain tietää, että minulla on teineille enkuntunti toisella koululla heti päiväkotikeikan jälkeen, se vain oli unohtunut merkata kalenteriin. Pienessä paineessa mietin taksimatkalla mitä heidän kanssaan teen kun en ollut ehtinyt suunnitella mitään valmiiksi ja mitään materiaaleja ei ollut. Muistin kuitenkin, että tietokoneella on pari hyvää diapohjaa, joita voin käyttää. No niin, koululla oli sähkökatkos, eikä tietokonetta voinut käyttää. Omaa häntääni nostaakseni voin ilmoittaa, että loin ryhmälle hienon yhteiskuntatieteitä ja englantia yhdistelevän oppitunnin noin puolessatoista minuutissa.

Oman mausteensa soppaan tuo aina se, että pienet oppilaat eivät ymmärrä puhettani ja heille on kommunikoitava aina opetusassistentin kautta. On tuskastuttavaa kun ei voi puhua lapselle suoraan ja esimerkiksi huonosti käyttäytyviä lapsia ojentaessani assistentti saattaa asettaa sanansa hyvin eri tavalla kuin olin tarkoittanut.

 

Huomenna on uusi päivä

Vaikeistakin tilanteista selvitään, ja vaikka täällä tunnit ovat harvoin sitä mitä alunperin oli suunniteltu, yleensä ne sujuvat kuitenkin mukavasti. Kun lapset tulevat tutuiksi, he oppivat toimintatavat ja itse opin tuntemaan lasten ominaispiirteet. Olen hyvin itsekriittinen ja jään helposti miettimään kaikkea mikä olisi voinut mennä vielä paremmin tai mikä ei mennyt ollenkaan mieleni mukaan, ja välillä onkin tärkeää laskea hetkeksi aseet joilla jatkuvasti itseään tähtää, ja todeta, että hyvin hoidit homman. Hieno oppitunti. Vaikea tilanne, hyvin selvitetty.

Sitten vapaapäivänä voi mennä katsomaan Sylvester Stallonen uusimman elokuvan ja todeta, että ei sitä tähdilläkään näköjään aina ihan maaliin asti mene.