Hentoinen juurtuminen Vietnamin maaperään

Taksimatkafilosofi

Olin eilen illalla opettamassa jossakin  Hải Phòngin laitamilla. Oppitunnin päättyessä oli tullut jo hämärää ja huomasin, että taksipalvelu Grabilla ei ollut niin etäällä yhtään kuskia ajossa. Heitin repun selkääni, heilautin kättäni ovella kyytejään odottaville oppilailleni ja lähdin tallustamaan tienvartta, jota katulamppujen lämmin valo läikitti. Ilta oli (yllättäen, heh) lämmin, mutta auringon laskettua on paljon mukavampaa kävellä. Silloin myös ihmiset lähtevät liikkeelle. Tällä tiellä ei kulkijoita juurikaan ollut, mutta autoja ja mopoja suhasi silloin tällöin ohi.

Olin tällä koululla ensimmäistä kertaa, enkä tunne koulun ympäristöä. Yleensä voi kuitenkin luottaa siihen, että jos kävelee aikansa, jostakin pölähtää taksi joka tööttää ajatuksissaan vaeltelevalta onnettomalta torvellaan lirit housuun. Niinpä otin saman suunnan josta taksi oli muistini mukaan minut tuonut ja taapersin eteenpäin.

Ennen pitkää hyväntuulinen, pyöreäposkinen nuorimies ottikin minut kyytiin, vaikka tälle maaseutujen sankarille keskustan kadun mainitseminen kulkusuunnaksi aiheuttikin huolikurtun otsalle. Matkaan päästiin kuitenkin. Kuski sääti viilennyspuhallusta, hymyili lempeästi ja kommentoi pehmeällä äänellä pieniä yskänpuuskiani. Vastailin hänelle yhtä lempeästi suomeksi. Niin me siis juttelimme, toinen vietnamia ja toinen suomea, ja tulimme juttuun oikein hyvin.

Pitemmänpuoleisilla työtaksimatkoilla, etenkin kotiin palatessa kun ei tarvitse stressata, löytääkö kuski sen kujan, jossa on aina kuopimassa se kana, josta muistaa, että siellä kärrytien päässä on se koulu tai päiväkoti, ehtii ajatus harhailla mukavasti. Joskus vähän nukuttaakin. Nyt levollisena höpistessäni suomea kuskin kanssa nostin vähän omaa häntääni ja taputin itseäni ystävällisesti olkapäälle ajatellessani miten reipas olin. Ja kah, jopa vähän juurtunut tähän mokomaan maahan. Niin vain lähdettiin iltahämärissä kulkemaan, osataan liikennesäänöt(tömyys), tunnetaan paikalliset tavat, löydetään kyyti ilman yhteistä kieltä ja perillä osataan vielä huitoa kuskille, että älä mene sinne senkin heinähattu, se on yksisuuntainen tie. Mene tuosta seuraavasta. Kokeneille reppureissaajille nämä nyt eivät ole mitään ihmeempiä juttuja, mutta vaikka olenkin matkustanut paljon, olen matkustanut aina seurassa. Yksin selviytyminen uppo-oudoissa tilanteissa vieraalla maalla on minulle aivan uutta, ja olen ylpeä jokaisesta ratkaisemastani pulmasta.

Alamme osata arkemme

Hải Phòng on siitä mukava kaupunki, että vaikka täällä ei, tai itse asiassa siksi että täällä ei ole mitään erityisen mielenkiintoista, kuten tunnettuja museoita, suuria huvipuistoja, näyttelyitä, Broadway-musikaaleja tai kameliajeluita, täällä ei ole juuri lainkaan turisteja, ja siten täällä on myös vähäisesti suurkaupungin ongelmia. Rikollisuutta toki on, mutta huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Hanoissa. Nainen uskaltaa kulkea ihan hyvin itsekin joka paikassa kun pitää järjen päässään; pimeille kujille ei tietenkään kannata yöllä lähteä nuuskimaan, mutta kaduilla saa kulkea ihan rauhassa. Mitä nyt saa välillä huikata ”hello!” vastaukseksi suuntaan jos toiseenkin, ja välillä joku haluaa tulla yhteiskuvaan. Näistäkin sankareista karsiutuu puolet pois kun näyttää siltä että tietää mihin on menossa ja ei ota turhan paljon katsekontaktia. Oppilaatkin listasivat paikan hyviksi puoliksi ”on turvallista, ei ole terroristeja”.

Arjessa tehdään arjen asioita. Meidän arkeamme on, että käymme töissä, ajelemme skootterilla ja etsimme parhaita ruokapaikkoja. Tänään kävimme intialaisessa ravintolassa, josta jokainen lähti maha vähän liiankin pyöreänä kotiin. Kotimatkalla satoi taas, ja kun täällä sataa, todella sataa. Salamat iskivät molemmilla puolilla, olimme minuutissa likomärkiä. Vesi ulottui kujilla pohkeisiin ja näin rotan juoksevan aitaa ylös vettä pakoon. Mutta ruoka oli kyllä hyvää. Syömisen lisäksi käymme salilla (no en minä käy), uimassa, heittelemässä koripalloa ja katsomassa elokuvia. Ennen täällä dubattiin kaikki elokuvat, nykyään dubattujen rinnalla näytetään usein tekstitetty versio alkuperäisäänillä. Oli huvittavaa kuunnella kun yleisö nauroi elokuvateatterissa hauskoille kohdille sydämensä pohjasta ja antoi Spidermanin parhaille hetkille raikuvat aplodit, kiljaisi jännittävissä kohdissa ja pienen suudelman kohdalla koko teatteri kohisi ”oiiiiii” huumaantuneen kikatuksen säestämänä. Täällä kun julkisilla paikoilla ei suukkoja vaihdella. Suomalaisesta yleisöstä olisi saanut hulvattomimmissa kohdissa irti yleisen hilpeän hymähdyksen.

Suomi mielessäni

Kun on toinen jalka jo vähän tarttunut Vietnamin maaperään, on moni asia helpottunut paljon. Suomea tulee silti ajateltua melko usein. Etenkin sitä, miten äärettömän sujuvasti asiat yleensä hoituvat. Jokainen asia tuntuu täällä olevan niin järjettömän vaikea hoitaa, ettei pää pysy kasassa. Vietnamilaisilla onkin hyvin rento suhtautuminen asioihin ”kaikki tapahtuu sitten kun tapahtuu”. Kaipaan hirveästi myös raikasta ilmaa. Kaupungissa on pölyä ja saastetta melko paljon, mutta lisäksi ilma on kosteaa ja kuumaa. Olisi ihana vetää keuhkot täyteen ilmaa mökkilaiturilla. Mökkiä on muuten myös kova ikävä, kavereiden lomakuvat kaihertavat välillä sielua melko syvältä.

Usein aloitan englannin keskustelukurssit kertomalla Suomesta. Katsomme yhdessä Google Earthista miten kaukana Suomi on Vietnamista ja katsomme muutaman paikan, Joulupukin kammarissa pääsee tuon sovelluksen kautta kulkemaan koko reitin Pukin toimistoon asti. Näytän myös videon Suomen talvesta ja toisen suomalaisesta kulttuurista. Jossakin porojen ja revontulten kohdalla yleensä kurkkua kuristaa vähän. Lapset (ja paikalle osuvat aikuiset) ovat niin ällistyneitä, etteivät saa sanaa suustaan. ”Mikä näytti erilaiselta verrattuna Vietnamiin?”. Lapset tuijottavat minua. ”Kaikki.”

Kerron myös suomalaisesta luonnosta ja retkeilystä, kerron jokamiehen oikeuksista. Koska olen oman elämäni Kylli-täti (tosin huomattavasti vaatimattomammilla piirustustaidoilla), piirrän usein samalla kertomistani asioista taululle. Piirrän metsän, teltan, nuotion ja karhun puun taakse ihmettelemään. Piirrän pojan järveen uimaan ja kerron, että Suomessa käytännössä kaikki metsien vesistöjen vesi on juomakelpoista. Opetusassistentti toteaa hämmentyneenä ”Eihän vesi enää ole juomakelpoista kun poika on mennyt veteen, ja hän on likainen.” Olen niin ällistynyt, etten hetkeen saa vastattua.

Katsoessani lasten ilmeitä (hyvä ettei kuola valu) ajattelen vain ”voisinpa näyttää sen teille”. Totuus on kuitenkin, että täältä ei paljoa reissailla, eikä varsinkaan niin kauas. Poikkeuksiakin toki on, mutta lapsista harva on käynyt ulkomailla, ja jos ovat, yleensä Thaimaassa tai Kiinassa. Yritän kuitenkin tunneilla herättää heissä kiinnostuksen muuta maailmaa kohtaan ja tuoda myös muut mantereet (en suinkaan pelkkää Eurooppaa!) aavistuksen lähemmäs.

Suomi-ikävään auttavat kuitenkin puhelut kotiin, suomalaiset vieraat joita olemme saaneet tänne jo useamman, ja tietysti heidän mukanaan tuomat herkut (Fazerin suklaata ja Tommi Kinnusen uusin romaani, aaaah). Ikävään auttaa myös, että päivä päivältä arki sujuu vaivattomammin. Suomi on monella tavalla upea maa, mutta myös Vietnamissa on paljon viehättäviä ja sydäntä lämmittäviä puolia. Ja kehoa lämmittäviä myös, ainakin yksi, ja se on tuo jatkuvasti kuuma keli. Koskaan en ole hikoillut näin paljon, ihan kuin sika!

JK.

Hikoileeko sika? Minä kyllä hikoilen. Ihan sikana.

Facebook-sivulta löytyy muuten video iloisesta puistoelämästä auringonlaskun jälkeen!